Arves – pusikoita ja purovesiä

https://www.youtube.com/watch?v=GUzufGZ7KbI (kipale tuolta keikalta)

Velkommen

Taulussa lukee: Velkommen til Arvesjohka. Parkkipaikka on tyhjä. Koivuissa hiirenkorvat. Hyttysiä ei ole. Kuulas keli. Ja puro soi. Alhaalla näkyy järvi. Jos lähtisi nyt heti samantien melomaan, mietin. Mutta tuuli on liian kova - tuulee suoraan selältä tähän rantaan. Aallot on liian korkeita. Jos kävelisin jokivarteen – viisi kilometriä. Pitää syödä ensin. Missä se puukko on. En muista millään, vaikka näin äsken. Löytyi! Pitää tehdä ruokaa. Vesi kaatui trangian kiposta. Hmm – optimoin liikaa grammoja pois – pitää löytää paksua rautalankaa – tehdä kattilateline. Ehkä olisi kannattanut ottaa mukaan Trangian runko-osa. Tämä menee nyt vähän kikkailuksi. Olin poiminut tien varresta pieniä horsmia, violetteja. Eivät olleet väkeviä. Laitoin ne rokkaan ja murskasin siihen näkkärin. Nyt ei jaksakaan lähtä kävelemään. Oon valvonu puolitoista kiekkaa. Turha väsyttää itteä.

Jos on näin tuulista, niin onkohan kanootista apua? Jos ottaiskin mukaan kitaran? Ja jättäis kanootin pois.  Menis joelle ja kirjoittais lauluja siitä, miten virta pyörteilee ja miltä kuulostaa rantasipin ääni. Laitan teltan auton viereen. Melkein nolla astetta. Mukavan rauhallista ja hiljaista. Vähän takkusta on tämä touhu. Mukavaa – makuupussi on lämmin! Ravistelee vain kaikki untuvat päälypuolelle ja laittaa selän patjaa vasten. Tarkenee. Taitaa olla hallayö. Hyvä että on kitara mukana. Unta ei tarvi etsiä.

Löysin horsman alkuja.

Vähän huti

Sain hyvät unet. Vetäsin aamurokat ja nyt lähtötoimiin. Homma on hidasta. Lopulta olen polulla. Puolipilvinen, raikas tuuli, kuloheinäsoita, tulvan loppuja, märkiä rantoja ja tervaksia kuin Vätsärissä. Suunnistin minkä taisin ja tulin jokivarteen aika eri kohtaan kuin oli tarkoitus. Pitäisi olla kunnon kartta käsissä, niin ei menisi huti. Samoilin tiheässä kuusikossa yläjuoksulle päin pitkän matkaa. Sitten puiden välistä alkoi näkyä sileää vettä. Oli nälkä, joten söin pekonia paketillisen ym. Asentopaikka oli vikatikki; lössikuorrutteinen rantaheinikko täynnä myyrän onkaloita. Toivottavasti sieltä ei pompannut kyytiin haittaitiöitä.

Yläkoulussa ne sano mua Suunnistajax. 

Missäköhän olen?

Matka jatkui länteen kohti suurempia lampia. Ryhdyin kalastelemaan. Hauki vei tähtirapalan ja Haban mustakullan. Harmitti vähän. Laitoin yöleirin kosken varteen, koivumäelle. Kuntta on ihan kuivaa – notski halus levitä sinne ja tänne. Hiillostelin ahvenen ja kuivattelin villasukkia, jotka hölmöillessä kastelin – en kastele enää. Vielä menin virvelöimään koskelle ja missasin Räsäsen – onneksi niitä on. On tyyntä. Kevyt utu soiden yllä. Lämmin yö. Aurinko on tunturin takana. Nyt vain unta kauan.

Hauki vei uistimia

Karpaloita

Aivan hyvät unet sain. Aurinko paahtaa telttaa. Kuuluu kosken kohinaa. Pajulintu soittelee. Sormet on puutuneet. Taitaa olla lapojen väli jumissa. Tuuli kulkee aaltoina. Viiden minuutin välein tulee uusi aalto. Jos se pysyisi näin, niin pääsisi tänään eteenpäin. Vastaiselta se kuulostaa. Fiilis on vain matalalla. Eilenkin oli. Kaipaan iloa. Kaipaan liekkiä. Kitara ja laulu – niiden avulla kulottunut syvävirtaus liikahtaisi. Olisipa kitara mukana. Tässä kohtaa hauet vain napsivat vaappuja rasiasta. Lähden ylävirtaan. Pitäisi löytää taimenia.

Tuulen aaltoileva kohina koivikossa. Puuskat tulevat vuorilta, niiden takana on Jäämeri. Mutta tähän kohtaan jää tyyni tasku. Musta paita, selkä aurinkoon – hyvä homma. Olen ollut leirissä jo jotain 15 tuntia. Unta on tullu ja voimaa. Kamppeet on kuivat. Tein lasisiiman pätkästä haukiperukkeen ja kohta laitan kanootin perään uimaan taivaansinisen Eskon. Saa nähä miten pääsen ylävirtaan, kun tuuli on niin vahva. Voi tehdä tiukkaa.

Koivumäelle jäi...

...ihmisen jälki

Aurinko lämmittää vähän

Aamupalan kylkeen söin hiirenkorvia ja suolta karpaloita. Vähitellen tuntuu, että mieli alkaa rauhoittua ja asettua tänne. Löytyy rauhaa, alkaa aistia hiukan luonnon kauneuttakin. Eilen se oli aikalailla hukassa. Ei oikein ollut ideaa tässä touhussa. Meni vain ja teki, mutta sielu oli jossain. Kun leiriin asettui, alkoi vähitellen löytyä levollisuutta. Tässä ei tunnu nyt olevan mitään ylivireyden riskiä. Mennä jolkuttelee vain, vanhasta muistista. Aurinko lämmittää selkää. Tuulen kohina aaltoilee. Pajulintu visertää ja järripeippo ryystää. Tavoitteena olisi löytää tammukkapaikka ennen kuin aurinko laskee.

En människa på myra.

Jälkiruokaa

Jag fick en gädda

Taipaleen aluksi on edessä Gohtejavrrin ylitys. Heitän Möre-Sildan järven luusuavirtaan ja saan tärpin. Se on laiskanraskas. Pintaan nousee kirvesvarren pituinen kylmänkankea hauki.Vääntelehtii ja kääntelehtii pinnassa kita auki ja pelkään, että se sohii hampaillaan siiman poikki. Kun ei vain veisi möresildaa. Kylmä vesi jähmettää kalaa. Saan sen kuiville. Hyvä! Nyt on ainakin haukea ja paljon – pelkkä meetwurstivaranto ei ihan riitä kattamaan lihansyönnin tarvetta.

Kolme kiloa vararavintoa

Lapio heiluu

Gåhtejavrre, tuuli lännestä – vastatuuli, aallot alle puolimetrisiä. Vaappu perään ja lapioimaan. Jokaisen metrin eteen on nyt melan heiluttava. Otan rannanläheisen reitin varalta. Puuskatuulessa on paljon voimaa, välillä eteneminen miltei pysähtyy. Nousen puronsuussa maihin, tepastelen lammelle ja heittelen räsästä. Ei ota. 

Eteenpäin meloessa vesireitti kapeutuu ja nyt on voitettavana tuulen lisäksi vastavirta. Sulamisvesien loput tulevat vastaan reipasta vauhtia. On melottava koko ajan, muuten virta ja tuuli vie taakse päin. Mihinkään lihaskramppeihin tai tulehduksiin ei ole oikein varaa. Kapeikon laidoilta löytyy tyynempiä huopeita. Niissä voi vähän levähtää ja pääsee vähän helpommin ylävirtaan.

Tulva on vielä vähän kesken

Hyvä että on tuo hauki. Isommat lammet jäivät taakse, alkoivat virtavedet. Tuli nälkä. Viitseliäisyystaso alkoi laskea. Väsyneenä ei jaksa eikä viitsi tehdä kaikkea niin hyvin kuin osaa. Homma muuttuu riskialttiiksi. Nousin maihin ja nyt puolikas iso hauki on kiehumassa. Siihen höystömuusit, niin eiköhän niillä taitu vielä muutama kilometri ennen yötä. Hauki oli kypsää. Otin sitä kimpaleen haarukkaan. Käänsin katseen poispäin. Työnsin palasen suuhun ja yritin ajatella muita asioita kunnes olin nielaissut sen.

Hyvä että on tuo hauki.

Missä on taimenet? Yhdessä välivirrassa oli leirin jäljet ja polku. Yhdellä rannalla puuveneen raato. En usko että nuo merkit johtuisivat siitä, että täällä ui näitä haukia. Missähän taimenet on? Hauensyönti teki hyvää. Jaksoin taas tarpoa eteenpäin soita ja koivukumpareita pitkin. Aina sileän veden tullen laskin kanootin selästä ja pääsin pienen huikosen melomalla eteenpäin. Auringon laskiessa saavuin lompololle. Tämä on syvä lampi. Toiselle rannalle ei käy tuuli. Etsiskelin teltansijaa, mutta kunnollista ei löytynyt. Täytyy taivutella itsenä jotenkin mutkille kivien väliin nukkumaan.

Kevät on, kevät on, aurinko paistaa...

Joutsenlaulu

Aurinko painui, ilma jäähtyi paljon ja kylmä alkoi tarttua. Tein tulet rantaviivalle ja äyskäröin ympäristön märäksi. Täällä ei ole satanut kunnolla vähään aikaan, kun maakin on moninpaikoin rohtunut. Rohtunut halki, vaikka kevättulva on vielä vähän kesken. Söin iltapalaa – puuskat kulkivat yläjuoksulta alas. Ei voi olla kauaa paikoillaan – kylmä täytyy torjua heti.

Lompolon keskellä, tyynen ja tuulen rajassa evä leikkasi pintaa. Musta kolmio – se kääntyi hitaasti . Näkyi yhden kerran ja sitten vain tummat tuulenväreet kulkivat pitkin pintaa. Heittelin Räsästä lompoloon ja menin tutkimaan ylävirran seutua. Maasto oli perin muhkuraista. Kivenlohkareiden välissä kasvoi vänkkyrämäntyjä – eteenpäin pääsi mutkittelemalla. Pikkusuvannossa tärppäsi – sain kuiville minitammukan. Voisin sen aamulla hiillostaa. Tuli mukavan lämmin varpaisiin asti, joten käännyin takaisin päin.

Oikaisin kivikkoisen puistikon läpi ja vastaan tuli lampi – matala ja heinikkoinen. Siitä kulki puro läpi. Vastarannalla näkyi valkea möykky ja ihmettelin, että ei kait se ole lunta. Menin katsomaan ja löysin joutsenen. Se makasi kuolleena männyn alla. Kylmä yö, tuulinen kivierämaa, vänkkyräpuut ja kuollut joutsen. Tammukka lähti vauhdilla. Säikähti minua. Tämä lampi nimeltään Joutsenlaulu. Nyt alkaa taittua jo aamulle. Taivas vaalenee. Jalat on lämpimät. Saisinpa paljon unta.

Yö ja joutsenlaulu

Pikkusen kylymä

Taisin olla pitkällään yhdeksän tuntia. Uni nyt oli kuitenkin katkonaista, kun tämä teltanpohja on mitä on. Lepoa kuitenkin tuli kohtuullisesti. Aurinko porottaa – teltassa tarkenee hyvin. Tuulenpuuskissa tuntuu olevan suorastaan aggressiivista voimaa. Tukeva aamiainen; puuro nokkosilla ja voilla ja hapankorpun murusilla, puolet siitä isosta hauesta, keksi ja kuksittain inkkaria ja douppausaineet. Kone hyrähti. Tuli vähän lauluakin.

Tuuli on oikein raikas

Tuulet käyvät yli puistikkoisen laakson. Hetken peilaa lompolo lumisia rinteitä ja taas juoksevat tummat väreet ja viiman lonkerot yltävät kaikkialle. Trangian suojafoliot lentävät. Tuuli jäähdyttää kankkua. Sullon retkipatjanpuolikkaan kahluuhousujen takalistoon, vedän toisen pipon päähän, takin päälle ja jatkan syömistä. Viileää on. Koivut silmuilevat vain, vihreää ei näy. Pajulinnun nuotti istuu tähän maisemaan. Kaunista on mutta kylmyys jarruttelee elämää. Hiirenkorvat odottavat etelätuulta. Minäkin odotan.

Jos kääntyisi tuuli etelälle, nousisi lämpötila, avautuisi lehdet, lentäisi ötökät, pomppisi taimenet ja saisivat kyytiä pintaperhot. Silloin ei tarvisi etsiä asennetta hauen syöntiin – voisi laskea hauet takaisin ja latoa hiillokselle kimpun maukkaita tammukoita. Mutta tuuli on luoteesta. Kylmä ja puuskainen – ei se oikein asetu yölläkään.

Tule kesä, tule!

Pusikoita

Teltassa Harrokjauren länsipäässä, puronsuussa, koivikossa. Aamuyö. Pian nousee aurinko, mutta nyt on nollakeli. Pienet lammikot riitteessä. Maassa on luntakin. Matka tänne edellisestä leiristä oli ikävä. Maasto oli hyvin vaikeakulkuista - hirveää rääseikköä. En aijo palata ikinä niihin pusikoihin.Hirvi käveli vastaan vasan kanssa. Aivan pieni vasa. Vähän jo pelotti, että hyökkääkö emä. Tulivat sieltä mistä tuulikin. Ei jäänyt kovin paljon väliä. Kalatoiveet nousivat aina kun lupaavannäköinen lompolo ilmaantui näköpiiriin ja muutaman heiton jälkeen toiveet katosivat. Mutta Harrokjavrren alalompololla Räsäsen perässä ui viimein tammukka. En saanut sitä mutta näin sen.

Aina jollakin tyylillä eteenpäin

Tärppi?

Leiriydyin puron suulle. Söin valtavasti ja torkahdin. Sitten olikin ilta aika pitkällä. Otin molemmat vavat ja aloitin pyynnin ylälompololta. Vettä oli liian vähän ja tuuli liian kovaa. Meloin alavirtaan Harrokin poikki. Vedin perässä vaappua ja heittelin lusikkaakin. Saatoin saada yhden epävarman tärpin. Sitten uittelin kuulapääleechiä pitkin alalompolon pohjaa. Kaloista ei havaintoja. Porot kulkivat nummella. Kivannäköisiä ovat pienet vasat

Kävin suolammessa uittelemassa sellaista pellin palasta, jonka perässä on kolme mutkalle väännettyä terävää rautalangan pätkää. Kun sen viskasi, lensi se melkein vastarannalle asti ja ui sitten takaisin keinuvin liikkein. Turhauttaa vähän viskellä kun ei tapahdu mitään.

Missä kalat uivat, missä?

Harri!

Lompolo oli vielä auringonvalossa, täytyi odottaa. Menin koivikkoon selälleen varpujen päälle makaamaan; sininen taivas, pilvet kulkivat kaakkoon melko nopeasti. Poronkellot soivat. Sitten lompolo jäi tunturin varjoon ja menin sen rannalle. Heitin pikkuriimerin ja kas! Kala nappasi ja sain sen kuiville. Harjus. Kops ja haarakeppiin. Olin hetken iloinen, kuin lahjan saanut lapsi. Harjuksesta innostuneena meloskelin vielä tovin Harrokin lammella vaappua vetäen, kunnes rantauduin leiriin.

Tein tulet, join kaakauta viisi kuksallista, söin nipun hapankorppuja, enkä säästellyt sulatejuustoa, enkä meetwurstia. Sulavesilammikkoon tuli riitettä pintaan. Kylmä. Maisemassa kalseat värit. Lahti tyyntyi. Näin kolme tuikkia. Kävelin ja lämpenin. Nyt on hyvä taas, kun on kylläinen ja jalat lämmenneet, eikä käsikään ole turra. Teltan pohja on tasainen ja se on aika hyvin tuulelta suojassa. Unta.

Tuli harjus.

Eri tietä sittenkin

Aamu tai päivä? Ainakin heräsin juuri. Enkä kertaakaan siinä välillä. Tuntuu että olen nukkunut kauan. Hyvä! Aurinko lämmittää. Tuuli ei heiluta telttaa - keli on siis muuttunut. Ei puuskia. Ehkä korkeapaine siirtyi hiukan itään ja jäin sen humisevan ulkokaarteen sisäpuolelle ja teoria jatkuu niin, että parin päivän päästä tuuli on lounaalta suurin piirtein, silmut aukeavat ja saapuu pintaperhokelit. In my dreams.

Lämpimältä tuntui vain teltassa. Kyllä ulkoilma on edelleen melkoisen kalsea. Teen reittimuutoksen ja yritän saada sen Hannekselle. Täällä on jaksottainen kenttä. Tähtäimessä on Niedajavrre. Se on ylempänä kuin tämä. Ja jostain syystä sen rannalle on kyhätty mökki. Veikkaisin ettei se ole siinä siksi, että Niedassa on harjuksia. Se on miltei ainut mökki karttalehdellä ja arvelen, että sen sijainnin on ratkaissut taimen tai jopa rautu. Ehkäpä paikka on myös hieno. Jos sattuisi ovi olemaan auki, asettuisin taloksi, kuuntelisin kaminen rapsetta ja katselisin miten joitain tuikkeja tujahtelee Niedan selällä. Ja katselisin sitä kauan, niin kauan että näkisin kuinka aurinko nousee tunturin takaa – näkisin sen kauneuden. Sinne siis. Päätös on hyvin selkeä. Sitä paitsi se lyhentää kantotaivalta yli kaksi kilometriä. Toivon vain ettei reitillä olisi tällä kertaa leikkimökin kokoista sepeliä. Eilen oli sellainen taival, enkä aio mennä sinne enää koskaan. Tänään ei tarvi edetä kuin kaksi kilometriä jalkaisin ja siitä kilometri melomalla mökkirantaan. Rento setti. Huomiselle jää erikoiskoe; laskeutuminen Piten laaksoon – ellei käy niin, että alan viihtyä täällä ja vietän Niedalla toisenkin yön.

Nyt ne syö!

Tässä kivien välissä kanootti pysyy paikallaan, kun tuulen väre ei pääse niskaan kiinni. Aamupalaa vauhditti leirilahdelle ilmestyneet tuikit. Kelalla oli lasisiima, enkä olisi millään viitsinyt ryhtyä vaihtamaan tilalle kelluvaa, mutta siinä se nyt kuiitenkin on. Mutkille jämähtänyt pintasiima oikeni, kun pingotin sen ilmaan suoraksi ja kireälle. Laitoin perhoksi hyvin sirorakenteisen pinenen mustan klinkin. Sen pienempää koukkuitikkaa ei rasiasta juuri löytynytkään. Olin nähnyt illalla veden pinnalla hyvin pieniä mustia ötököitä ja arvelin, että niitä ne nyt syövät. Muutama kala kierteli lahdella pintaa puhkoen. Lastasin kanoottiin tukevan kivilastin ja annoin sen liukua hitaasti lahdelle.

Parin tuikin jälkeen tuuli nousi. Meloin rantakivien väliin odottamaan. Puuska hellitti vähitellen ja lahden pohjaan ilmestyi jälleen peilivettä. Tyyni alue levittäytyi kohti lahden keskustaa ja jälleen muutama tuikki tujahti näkyviin. Liuùin hiljaa lähemmäs kalaa. Heitin klinkin niin lähelle sitä kuin uskalsin. Tuuli tarttui niskaani ja meinasi ajaa minut samantien pinturin päälle. Niinpä tartui toisella kädellä melaan ja onnistuin jotenkuten pitelemään kanoottia paikoillaan.

Kaiken virittelyn ja yrittelyn päätteeksi klinkki kiskaistiin upoksiin! Taimen!? Alkusyöksyn jälkeen meno laantui tanakaksi jumputukseksi. Tämä on harjus. Kävi näyttämässä evää. Ei saa päästää pintaan – räpistelee vielä irti. Taktiikka löytyi nopeasti. Kala halusi uida ympyrää, joten vedätin sitä viisitoista kierrosta kanootin ympäri. Vapa pyöri pääni päällä kuin hoijakan puomi ja joka kierroksella lanka lyheni. Melonko tämän rantaan? On niin kuitti, että yritän tästä vain. Otin niskasta ja ote piti. Melkein puolimetrinen harjus. Päivän proteiinit on narussa. Tuleeko lisää tuikkeja? Nyt kannattaisi verta vuodattaa ja särvintä suolata, kun Ahdin tiski on auki. Niin kauas meloin ja niin monta tuhatta puuta kiersin tämä arsenaali selässä, että aivan surutta voisin...

Kas, tuolla tuikkas. Mela heilahtaa ja kohta lentää klinkki. Sitten tuli pitkä tyyni ja kalat pintoivat. Kelluvia ötököitä oli runsaasti. Siinä saa olla hyvä perho ja hyvä tuuri, että onnistaisi. Meloin tuikkien luo esittelemään klinkkiä. Pinnassa möyhäisi niin suuri harjus, etten ole eläissäni nähnyt. Tämä minkä sain, voisi olla sen lapsi. Klinkistä jätti ei kiinnostunut. Pitkään seurailin kaloja ja hyvä oli pyytää, kun tyyni hetki venyi ja venyi. Lopulta tärppäsi ja vastaisku tuli kuin refleksi – se tuli ennen kuin vonkale ehti suutaan sulkea. Sinne jäi. Alalompolollakin oli elämää. Joku tirriäinen tujautti klinkkiin – taitaa olla lastentarha.

Kas, tuolla tuikkas!

Lähdin Harrokia pitkin leirin suuntaan. Tuuli oli herännyt, mutta aallonväreet peittivät vain järven eteläpäätyä. Pohjoispuolen lahti oli tyyni ja kaloja näkyi siellä ja täällä. Laitoin syötiksi isohkon hyttysen – jos se erottuisi paremmin pienemmistä kellujista. Ja jos nyt en järjestäisikään mitään ajojahtia. Heittäisin vain pinturin ja odottaisin siinä. Heitin ja vaivuin hetkeksi mietteisiini. Ja koukkuitikka upposi. Sovelsin aamuista karuselliväsytystaktiikkaa. Homma hoitui ja nyt on narussa toinenkin – normaalikokoinen harjus. Taas käy tuuli.

Hankala keksiä tähän mitään. Laitetaa vaikka että kuva puhuu.

Harjuksen kurssi on tällä hetkellä ihan tapissa.

Ylös Niedalle

Selän takana, töppäreen nokassa on Niedan kämppä ja edessä Niedajärven selkä. Väsy meinasi voittaa, mutta käskin itseä pakkaamaan leirin rivakasti ja lähtemään. Alkumatka oli melko jyrkästi nousevaa rinnettä. Hiki siinä tuli, kun ponnistelin ylärinteeseen päin. Kulku kävi monin verroin helpommin, kuin jokivarren vitikoissa. Ei tarvinut paljon väistellä puita, kun kasvoivat sopivan harvassa. Vastaan tuli matala ja heinärantainen Niedanin ylälompolo, jonka ylitin meloen ja tietysti heittelin räsästä mennessäni. Vielä ylitin ohuen, lumilaikkuisen kannaksen ja saavuin Niedan rantaan. Kylmyys kulki kintereillä, joten laitoin paljon vaatteita ylle, ennen kuin lähdin melomaan. Vaappuun tarttui pohjatöhryjä alkumatkasta – lähempänä kämppää siihen ei tarttunut enää mitään.

Nieda.

Mahdollisimman mukavaa

Leiri on nyt kompaktisti rantapenkalla. Kun tässä istuu, on kaikki sopivasti käsien ulottuvilla; nuotio, eväät, retkikeitin, teltta, juomavesi, avonainen näkymä lahdelle ja selälle ja perhovapa koivupusikkoa vasten, samoin virveli – ja vielä klinkki ja räsänen valmiina lentämään.

Karua on. Kylmää on. Lumilaikkuja, rakkaa, kuloheinän rusoa rinteillä ja rannoilla. Koivikossa hento viherrys kuin hiljainen toive; voisitko tuuli kääntyä etelälle? Kylmä tuli matkan lopulla, etenkin varpaisiin, kun rinteessä haihtunut hiki ei pääse neopreenin sisältä mihinkään. Sukat pois ja kuivat tilalle ja kun ne ei riitä, kiedon toisen räpylän ympärille vielä poolon ja toiseen villakalsarit. Keitän litran inkkarin ja alan sitä hörppimään. Haen teltasta untuvapussin, johon laitan jalat. Syön hapankorppuja, hyvää kuusamolaista sulatejuustoa ja valkosipulin kynsiä. Kauhon purkista muusautunutta hiiliharjusta – vähän niin kuin peto nokkisi haaskaa. Suola sytyttää harjuksen maun. Vähitellen lämpö lähtee kohti jalkoja. Tunnin operaation tuloksena varpaat alkavat olla jo sopivan lämpöiset.

Kaikki alkaa olla kohdallaan.

On suuri ilo juoda kylmässä kuumaa.

Eräretkeily on sitä, että tarkoituksella laittautuu hankaliin olosuhteisiin tehdäkseen sitten kaikkensa, jotta olotila olisi mahdollisimman mukava ja nyt se on. Mieli askartelee mukavuutta varjostavien näkymien parissa; muuttuuko tummuva taivas sateeksi? Nouseeko tuuli niin, etten saa unta? Onnistuuko jokainen askel niin, etten mene nurin ja loukkaa itseäni? Ja jos tässä kohtaa tulisi täysi stoppi, niin kuinka selviäisin siihen asti, että kopteri löytää minut? Oleellista on, että vettä on lähellä ja hiukan tärkeää se, että tulipuita on. Ja melko oleellista sekin, että teltan sija löytyy siitä, missä vaeltaja muuttuu murtuneen säären vuoksi liikuntakyvyttömäksi. Nämä kulkevat jatkuvana raitana mielen laitamilla ja silloin kun väsy alkaa voittaa, riskien hallinta alkaa rakoilla. Silloin seikkaillaan riskivyöhykkeellä. Silloin on viisainta syödä ja nukkua. Mutta kun voimaa on ja riskit hallinnassa, silmä hakee kauneutta ja korva hiljaisuuden avaraa sointua.

Sointu

Pu - pu - pu -pu - u - u -  -

On varmaan jo yö. Muutamat linnut laulavat koivikossa. Ja aivan kuin pöllö huhuilisi järven tuolla puolen, kilometrien päässä. Pu – pu – pu – pu -pu – pu – pu kuuluu säännöllisesti kuin kellon tikitys. Lammen pinta on samettilaineilla. Vesi liplattaa kivien luona. Tuuli on kevyt ja puuskaton. Tunturikoivikon takaa kuuluu puron kohinaa. Maiseman värit ovat kylmät, melkein synkät. Elämää ei rannoilla ole lintujen lisäksi. Hiirenkorvia ei ole yhtään, eikä ainutkaan itikka inise niskassa. Tulen pehmeä lepatus nuotiossa.

Nyt tarkenee, kun on syönyt ja juonut. Hyvä kun ei tuule.

Elämää Niedanin kämpän rannassa

Heitin pinturin tuohon poukamaan ja sain heti pikkutammukan, kops. Lähdin järvelle, kanootti tukevassa kivilastissa. Menin veden yli etelärannalle asti ja sain sieltä räsäsellä tammukan. Jalat kylmeni, alkoi sadella vähän räntää ja sitten vettä. Tein rannalle pikkuroihun. Lämmittelin ja kuivailin sukkia ja jalkoja. Tikkupaistoin tammukat. Olivat suolattominakin parempia, kuin suolalla höystetty hiiliharri. Nyt niitäå on kuusi kappaletta tikuissa hiilloksen päällä, aivan kohta valmiita. Olin tulossa leiriin aamutuimaan – tyytyväisin mielin, kun oli pari tammukkaa tullut. Leirin luona näkyi tuikkeja siellä ja täällä. Heittelin klinkkiä ja nostelin tammukoita veneeseen. Voi kiva! Mukava kun kalaa tulee näin. Senkun nostelee kyytiin. Nyt ne höyryää tuossa kivellä. Vähän suolaa päälle ja SLURP!

Nyt on taimenia!

Kun perkkasin kaloja, kuului selän takaa yhtäkkiä: Kopeu! Ja taas: Kopeu! Teltan takaa kurkisti riekko, komea kuin mikä; valkoinen takki vielä päällä, ruskea kaulahuivi ja punainen pipo. Kopeu, sitä on lähdetty telttaretkelle, kopeu! Kenenkä poikia se sinä oot? Mistäs oot tuloss, kopeu? Ja mihin suuntaan aattelit jatkaa, kopeu! Ja nämä on sitten meijän maita, kopeu! Minäpä hyppään tuohon kivelle niin otappa kuva. Ei siinä, katellaan, kopeu! No minä otan kuvan. Riekko laittaa suun kiinni eikä sano enää mitään. Kävelee koivikkoon eikä sitä enää näy.

Terve!

Jaksoin syödä valkkarikorppujen päälle kolme tammukkaa ja loput piilotin trangian kippoon, kanootin alle. Olen ollut jalkeilla jo vuorokauden luokkaa ja väsymys meni ohi reilu kellonkierros sitten Harrokin leirissä. Toivottavasti unen raukeus voittaa untuvien sisällä ja tulee pitkät unet. Aurinko on noussut, pöllö vaiennut ja taivaanvuohi herännyt. Ihanaa on kirjoitella, kun tämä käsi ei ole ollut tänään turrana juuri laisinkaan.Valokuvaus on kiva juoni tässä jotostelussa. Aina toisin ajoin tulee idis, että tästä kohtaa näppään kuvan. Aurinko on jo korkealla. Alkaa vähän lämmittää. Tuuli on kevyt, eteläinen.

Aina välillä tulee fiilis, että nappaan tästä kuvan.

Pehmeää käppäilyä

Uni katosi auringon paahteeseen ja varmaan tuohon sirkutukseen, jota monennäköiset linnut päästävät. Kevyt, tasainen tuuli etelältä, lämmintä, palleropilviä nousee ja tummenevat. Voisinpa nukkua tässä toisenkin kerran. Jos tulee hyvät pinturihätsit niin teen graavitammukkaa. Ja kuvauskeli on nyt ihan paras.

Kiskoin poukamasta pinturilla viisi tammukkaa. Laitoin ne hankeen. Jos saan niitä lisää, jalostan illalla kerralla suuremman erän. Käveleskelin alalompoloilla. Oli hyytynyt olo. Ei oikein kulkenut. Lompolot oli matalia – kyllä se kalapaikka on nyt ihan tuossa teltan edessä. Lähistöllä oli toinenkin mökki, tiukasti teljetty ja pihassa romahtanut kammi.

Nukahdin telttaan ja kun heräsin, huomasin, että aikaa oli kulunut kait useita tunteja. Alkoi olla jo ilta. Heittelin vähän pinturia – kala ei syönyt. Keitin ne viisi tammukkaa ja uhrasin Harrokin ison harrin niiden tieltä. Ehkä se oli jo turvallisuussyistäkin perusteltua ja varsinkin siksi, että oli viisi tammukkaa sen tilalle. Siinä on vierekkäin ihan eri kalat.

Söin, kuuntelin ja katselin. Aika lämmintä, melkein tyyntä ja lapinsatakieli laulaa. Mutta sittenkin; kun tämä olotila on edelleen pehmoinen eilisen valvomisen jäljiltä, niin muutankin aikomuksia. Jos uni tulee, nukun lisää ja kun herään, ripustan leirin selkään ja kävelen Piten varteen. Täytyy nyt ajatella ennen kaikkea siltä kannalta, että jaksaa maaliin ja jaksaa ajaa täältä kotiin. Yöllä olisi hienoa vaeltaa; nähdä Piten laakso ylhäältä ja jolkotella hiljakseen sen rantaan. Tuosta mökiltä lähtee mönkkäriura suurinpiirtein sinne päin. Lienee viisainta astua sille. Ja jos sitten vielä hyytää jäseniä ja mieltä, on siellä aikaa levätä vaikka vuorokauden ympäri. Ja vielä on lippaassa varapäiväkin, jos ei jaksa. Mutta edessä oleva taival on aika kova, jos ei ole täydessä iskussa. Jokipätkäkin on kova, jos sattuu vastatuuli. Voi olla, että sekin taipale kannattaa sommitella yölle, kun yöt näyttävät nyt tyyniltä ja ovat myös kauniita. Pitäisi meloa 25 kilometriä järvimäistä jokea alavirtaan. Siinä on hommaa.

Pitää vähän arvioida uudelleen reittiä.

Juhannuskokko

Tuli yö, kylmä ja tyyni. Kuljin rinkka ja kanootti selässä läpi kauniin yön tunturilta laaksoon, ohi porolaidunten ja hiirenkorvaisen koivikon. Ja lopuksi edessä oli vielä aika pitkästi jyhkeää rakkaa, vanhoja mäntyjä ja hopeanharmaita keloja. Ja alhaalla joki.

On yö

Poronkellot soi

Pitejoen biitsillä palaa juhannuskokko. Löysin ajopuita, tervaisia ja mukavasti liekkuu tuli, hälventää vähän tämän hallayön henkeä. Kosken alla Tiira odottaa lähtölaukausta. Klinkki ja räsänen ovat heittovalmiina. Maha täynnä pastaa, nokkosta, suppareita, pinturitammukoita, keksejä ja kaakauta. Selkä odottaa kiropraktikon parantavia temppuja. Lapojen välissä välilevyt laulavat kitkerää laulua – toki ne ovat sitä tehneet jo pian 17 vuotta. Pitäisi saada ne kuntoon, niitähän voi tarvita vielä 50 vuotta.

On Juhannus

Mutta tuli palaa ja lämmittää. Aallot liplattavat poukaman rantaan, koski kohisee vahvana ja linnut ovat huomanneet taas valon. Niin, aamu on kaunis ja niin oli yökin. Kirkas, kuulas ja aivan tyyni. Lähdin yläleiristä auringon laskun tiimoilla samoamaan kohti Piten laaksoa. Vaellusmaasto oli niin kuivaa, ettei sukat juuri kastuneet ja puistikko oli kaikin paikoin läpikuljettavaa. Reitti vietti koko ajan alaspäin. Välillä jolkottelin avojänkää. Sitten tuli vastaan koivumetsä ja lopuksi rakkainen hongikko. Kun lähtee kuloheinän värisestä maisemasta ja tovin kuljettuaan saapuu metsään, jossa hiirenkorvat ovat juuri puhjenneet, tulee hymy.

Ajopuiden palaessa kokkasin, ruokailin ja meinasin tehdä leirinkin. Mutta koski jylisee tuossa ja koivussa asustaa kirkasääninen peippo, joka haluaa laulaa näin kesäaamuna. Kevätaamuna. Sellaisen puun alla ei ole helppo nukkua ja lisäksi maa on liian muhkurainen. Ja fiilis on sellainen, että tässä voisi vähän heitellä räsästä juhannusaaton kunniaksi ja meloa tovin alavirtaan. Ei tuulekaan ja on oikein kaunista; joki, männyt, kalliot ja sininen taivas. Pyöräytän nuotiopuut irti toisistaan ja lähden etenemään. Melassa on jäätä.

Palasin vesiltä samantien takaisin ja ladoin kiviä kyytiin. Kunnon painolasti vakauttaa veneen. Heitin räsäsen kiven koloon. Meloskelin alavirtaan pienen pätkän ja nousin maihin vastarannalle, mäntymetsään. Tänne kuuluu kosken ääni sopivan etäisenä. Leiripaikka on oikein kaunis; kangasmetsää, vanhoja mäntyjä, isoja kiviä, puolukoita, laaja jokimaisema ja tunturit tuolla puolen. Olisikohan ollut parempi tulla viikko sitten suoraapäätä tänne ja jättää se rääseikössä rämpiminen hirvien ja sopulien hommaksi? Aamu on tullut, on unen vuoro.

Unta on takana reilu neljännes auringonkierros ja edessä on 20 kilometrinen järventapainen. Matkaan vaikuttavat myös myötävirta ja puuskaisen näköinen myötätuuli.

Pitäisi löytää leiripaikka - semmoinen ranta, jossa ei peipot laula.

LUE TÄMÄ TARKASTI!

Tämä on dokumentaarinen tarina. Ja tässä kohdassa täytyy nostaa esiin tärkeä asia: jääkylmä tunturivesi tappaa nopeasti sinne joutuneen ihmisen. Siis tappaa. Elämä voi päättyä näin. Kaveri ei palaakkaan kotiin. Kännykkään ei saada yhteyttä. Aletaan etsiä. Löydetään ehkä rannalle huuhtoutunut kuksa tai kolmen minigripin sisällä kuivina säilyneet retkimuistiinpanot, viimeiset sanat - seikkailijan testamentti. Vaikka ei ollut tarkoitus lähteä. Mutta laskelmat pettivät. Ne voivat pettää. Tämä on mahdollista. Tällä kertaa kaikki onnistui. Tulin takaisin. Tiesin riskit ja toimin niiden pohjalta. Riittävän nöyrästi.

Nyt mietin, julkaisenko edes tätä - siis tuota seuraavaa osiota. Jos sinä olet nuori ja inspiroidut siitä. Menet ja teet näin. Ja siitä tulee se viimeinen retki. Minä tiedän, että tässä voi käydä niin. Tiedän sen, koska olen itse vienyt kolme retkikuntaa tilanteisiin, joissa kuolema oli aivan liian lähellä. Ne tapahtuivat vuorilla ja merellä. Ei ollut tarkoitus. Mutta olin nuori ja vähän liian innokas. En ymmärtänyt kaikkia riskejä - suomeksi sanottuna olin hölmö. Huomaan että häpeä sulaa hitaasti. Sitä on vieläkin jäljellä, vaikka tapahtumista on jo kauan. Häpeä kasvattaa, saa ajattelemaan - tekee mieli suojella itseä ja toisiakin vaaroilta.

Annan varman ohjeen. Jos luetkin tätä tarinaa eteenpäin, niin älä kuitenkaan tee kuten minä tein. Mutta jos kuitenkin liikut kylmillä vesillä niin tee näin: käytä aina laadukasta kuivapukua ja alla lämmintä vaatetusta. Ja pysyttele niin lähellä rantoja, että voit uida turvaan, mikäli joudut veden varaan. Riskit täytyy tuntea ja tunnustaa. Niitä ei saa uhmata.

Yksi minun pieni oppilas sanoi kerran:

 ".. että kannattaa tehdä tämän päivän asiat fiksusti, kun meillä on vain tämä yksi mahdollisuus."

Operaatio Varis

20 kilometriä leveää suvantoa ja melko reipas myötätuuli; siispä metsään. Hirvensyömän männyn saa nurin puukolla. Kuori pois ja karsinta. Näitä tarvitaan kaksi kappaletta. Asennus tiiran etuosaan, vaakatasoon symmetrisesti – niin kuin purjeveneessä olisi kaksi puomia. Sitten kansipeite paikoilleen ja siihen kaksi viiltoa puomin kohdalle ja näiden läpi asennan putkirinkan kehikon ylösalaisin – tulee teknisen näköinen masto. Ja että kapteeni näkisi navikoida turvallisesti, irroitan rinkasta kangasosat pois. Makuupussia suojannut suuri jätesäkki muuttuu nopeasti kahdeksi kolmioksi, jotka venyttelen purjemaisiksi ennen paikoilleen asennusta. Vielä täytyy värkätä oksan mutkasta skuuttinarulle pikalukko. Siihen saa skuuttilenkin vaivattomasti kiinni ja siitä sen myös saa nopeasti irroitettua puuskan tullessa. Tällöin tuuli vain painaa molemmat purjeet vaateriin ja puuskan mentyä purjeet voi taas nostaa pystyasentoon. Tämä on oleellinen turvallisuustekijä, samoin kansipeite – ilman sitä ennuste olisi aika huono. Turvallisuuden vuoksi laitan retkipatjan takin sisään, kiertämään kehon ympäri – siinä on kyllin kellutusvoimaa. Myös purjeratkaisussa on keskeisenä näkökohtana turvallisuus. Symmetrinen rakenne ei väännä kanoottia kumoon ja lisäksi matalalle asennetut kaksi bermudamallin purjetta vetävät purjeiden pinta-alan keskipisteen niin alas kuin mahdollista. Rakenne on mahdollista tehdä nyt näin yksinkertaiseksi, koska matka tulee tapahtumaan myötätuulen suuntaan. Edelleen turvallisuuden ja vakauden nimissä ajattelin lastata kyytiin 40 – 50 kiloa kiviä. Laitan myös kahluuhousut jalkaan ja niihin vyön ja jätän kahluukengät pois, jolloin kyydissä oleiluun tulee selvästi lisää herkkää tuntumaa. Ja kun aamun hetket ovat kuluneet näin rattoisasti veneprojektin kimpussa, vetäisen tähän vielä herkullisen ja näppärän aamueineen ruokavarannmosta; siihen sisältyy nokkospähkinäsuklaalaatta ja elovenakeksi ja paksu nippu meetwurstia. Ruokailu vie viisi minuuttia.

Rinkan rungosta linkkumasto

Ja vielä mun mieleni tekevi, vääntää veisu venholleni:

On varis lähdössä matkaan

se alavirralle käy

Missä pinnalla illan tullen

ei tuulen virettä näy

Kaikki on valmista. Äsken raakkui varis. Sekin syö ensin mahan täyteen ja kun ei ole mitään tähellistä hommaa, se ryhtyy leikkimään. Tässä on sama tilanne. Tiira ei ole enää Tiira. Se on nyt Varis.

Katson veljeäni varista

sen kyllä kuulee

se nousee tuuleen

Tuhka lampusta saa karista

jää hymy huuleen

jää hymy huuleen

Tuuli vie veden yli

Kahlailin varovasti Varikseni kanssa nivaa alas suvannolle. Istahdin sitlooraan, nostin siivet ja tuuli vei. Tähyilin veden syvyyttä ja sen saikin vaivattomasti selville veden värin perusteella. Syvä on tummaa ja matala on vaaleaa. Tuli tukala olo – auringon paiste muuttui porotukseksi, vaikka tuuli painoi niskaan. Rantauduin vähentämään vaatetusta ja levittelemään aurinkorasvaa. Sitten matka jatkui joutuisasti. Tuuli piti purjeet mukavasti kaarella ja alus pysyi oikealla kurssilla kevyellä melaohjauksella. Reitti kapeni ja tuuli ahtautui solaan ja kiihtyi. Välillä aalllon harja murtui vaahtopääksi. Rajuimpien puuskien kohdalla päästi skuutinarusta purjeet alas ja jatkoin sitten normaaliin tapaan. Ohjasin purren kohti pientä saarta. Rantamatalikon ylitin varovaisen hitain liikkein. Lastasin ruumaan vielä parikymmentä kiloa lisäää painoa ja säädin navigointinäkymää laajemmaksi. Toimenpiteistä oli merkittävää hyötyä matkan jatkuessa.

Navigointiruutu

Kävisipä pian tuulemaan

Kaukana näkyi männikkösaari, rannoilla vaaleaa hiekkaa. Ja siniset aallot ja taivas ja kirkas auringonpaiste. Käänsin keulapiikin saarelle päin ja annoin tuulen kuljettaa. Laskin purjeen jo hyvissä ajoin ennen maihinnousua. Hienoa taukorantaa ympäröi laaja matalikko, täynnä pinnan tuntumaan ulottuvia kiviä. Laskin purjeen ja mutkittelin karikoita kierrellen loppumatkan. Nousin hiekkarannalle. Paikka oli kuin aurinkomatkojen kansikuva – oli ihan pakko yrittää ottaa semmoinen kuva itsekkin. Rannalle ei auttanut jäädä loikoilemaan, sillä tuuli tuiversi vahvasti. Täytyi hankkiutua suojaiseen paikkaan evästelemään. Matka jatkui rivakassa tuulessa pitkin Pitejoen leveää selkää. Tuuli oli ajoittain niin vahva, että kanootti ylitti runkonopeuden noin puolitoistakertaisesti.

The Captain Jack

Puuskamoodi ON

Tarkasti loppuun asti

Midsommar 2015 i Arjeplåg

Raportointi katkeaa tässä kohtaa ja jatkuu sadan kilometrin päässä. Istun ylälompolon rannalla, tulipaikan luona. Tähän paistaa lämpimästi, tuuli on kevyt. Kitara on mättäällä ja tyhjäksi syöty trangiankippo.

Eilen, kun olin purjehtinut kaksikymmentä kilometriä, saavuin virralle, joka laskee Volvojärveen. Kävin jututtamassa eläkeläispariskuntaa vallisillalla. Kun ei ole viikkoon nähnyt ihmisiä, niin tekee mieli jo jutella. Ajattelin kahlailla virran alas ja purjehtia niin pitkälle, kuin tuulta riittää ja sitten meloa loppumatkan. Ja kun iltayöstä kalat napsivat pinnalta ötököitä, yritän koukuttaa niistä jonkun mukaan. Innostusta olisi kyllä saada jokunen kunnon vonkale kyytiin – onhan reissu ollut harvinaisen kalaton.

Nivaa laskiessa Tiira otti naarmuja – ei sillä kannata laskea koskia lainkaan. Väsytti. Menin pieneen saareen, ihan vain katsomaan mäntyjä, kiviä ja suokasvillisuutta. Yritin säätää purjeen niin, että se haukkaisi kiinni sivuttaistuuleen, mutta tuuli oli reittiin nähden liian vastainen. Revin purjeet irti harustuksista. Katkoin puomipuut ja tiputin ne veteen. Jatkoin meloen. Tuuli puski suoraan vastaan. Puuskat pysäyttivät etenemisen, mutta niiden välissä onnistuin liikkumaan vastatuuleen. Hitaasti lähestyi Volvojärven pohjoisranta. Oikean käden melontalihas ilmoitti, ettei se enää halua olla mukana tässä leikissä - minä halusin ja kauhoin selän poikki veden ja tuulen läpi rantapenkalle saakka.

Perillä.

Kaheksantoista kessää

Jos ei sittenkään enää meloisi. Jättäisi kamppeet tuohon rantaan ja kävelisi soratietä hakemaan auton. Ja sitten ajelisi lähikylään etsimään tuttuja. Mutta tässähän on vielä huominen aikaa ja varapäivä myös. Olisikohan Ylälompolossa tammukka otillaan? Mitä tapahtuu?

Hän meloo kanootin rannalle, tyhjentää varusteet nopeasti männynoksaläjän taakse näkösuojaan, harppailee telttapaketin kanssa tuonnemmaksi metsään – ripustelee sen oksille aurinkoon, vähentää vaatetuksen minimiin, sulloo äkkipurtavaa taskuun, hörppää kulauksen vettä järvestä ja lähtee. Vanttera hahmo loikkaa metsästä soratielle, vaatetus on tumma ja hiukset myös. Päivettynyt sänkinaama, silmissä liekki. Hän ei kävele, hän juoksee, juoksee rantatietä itään. Silmissä vilisee sora ja taimenen pilkut. Askeleissa on pehmeää jäntevyyttä, koko olemus on suuntautunut, kaikki mitä on, virtaa yhteen suuntaan; sadan kilometrin päässä on lampi ja tammukat ja polttopuita metsässä, mitään muuta ei olekaan olemassa. Sinne, sinne, nopeasti sinne, nopeasti ennen kuin aurinko laskee ja kalat nukahtavat. On vähän kiire. Soratie mutkittelee, tulee mäkiä, ylämäessäkään vauhti ei juuri hiljene. Kilometrit taittuvat, paidanselkä kastuu. Soratie päättyy, juoksija häviää kuusikkoon, askellus muuttuu maantieravista tunnustelevaksi. Hän kuulee puron äänen, löytää puron ja juo. Vesi on kirkasta ja kylmää.

Avain löytyy kiven alta. Moottori hyrähtää, auto häipyy lenkistä. Matkamittari pysähtyy lukemaan 3,5 Km. Täytyy nostaa varusteet kyytiin, teltta on jo melkein kuiva, hyvä. Ajatusten virrassa mulahtelee taimen ja toinenkin – silmiin nousee tyyni lampi, kohta olen siellä, asettelen rotevia tammukoita hiilipedille ja nautin kuin olisin kuningas. Kuvat kulkevat. Henki käskee ruumista. Kädet toimivat nopeasti. Otteissa on jokin ylimääräinen, levoton sytke. Nopeasti arsenaalista on eroteltu se mikä on vielä tarpeen ja loput joutaa jo peräkonttiin.

Kanootti nousee katolle, kädet tekevät solmuja ripeästi. Rinkka on valmiina takapenkillä. Mutkikas soratie. Kolmosta, nelosta, suorilla vitosta. Soran ääni lokareissa. Liekki on syttynyt, ei hän ole 36 – vuotias, hän on 18. Kaksikymmentä vuotta sulaa pois. Silloin oli rinkka tarakalla ja mikään ei pidätellyt. Nyt se rinkka on takapenkillä. Lapsia siellä ei ole. Ja kun vastaan kävelee ruotsalaisnaisia lastenvaunuineen, täytyy asia ravistella pois harteilta.

Kohti tammukkalandiaa

Tienviitassa on tuttu teksti. Kirjainyhdistelmä painaa niin paljon, että siitä pitäisi ottaa kuva, mutta aurinko painuu jo. Ehdinkö lompololle? Ehdinkö ennenkuin iltasyönti päättyy? Vastaan tulee valkoinen lava-auto, kuskin kasvot näyttää tutuilta. Vasen käsi ohjaa, oikea nostelee suuhun näkkäreitä, kaatelee fantaa, koneisto on tankattu. Sillankohdalla mennään hitaammin, näkyykö kaloja?

Auto tien sivuun. Rinkka penkalle. Kitara kiinni yläputkeen. Metsään. Ilta on kuulas, viilenee nopeasti, meneeköhän pakkaselle? Askeleet vetävät suonlaitaapitkin puronvarteen ja jyhkeän männikön läpi yläjuoksun suuntaan. Jokaisessa askeleessa on terhakka energinen lataus. Saukko säikähtää, nelistää rannalta metsään. Parin kilometrin päässä tahti hieman hidastuu. Täytyy laskea rinkka hetkeksi selästä, perhovapa koivua vasten. Purosta vettä.

Tuntureilla on valoa, vihreät hiirenkorvat. Kivet ja puut tulevat virtana vastaan. Uomassa juoksee joki toiseen suuntaan. Askeleet vetävät vahvasti yläjuoksulle, menossa on alkuvoimaista paloa. Jousen voima on singonnut nuolen matkaan. Välilompolossa näkyy kiuas – siellä saunottiin kerran, lompolossa oli lämmintä vettä.

On mennyt pari tuntia soratieltä. Edessä on Ylälompolo, Tammukkalompolo, täpläkalojen asuinsija. Tämän pidemmälle ei tarvitse mennä, tässä on lampi, lammessa kalat, repussa koukut ja suolaa, metsässä puita ja sytykkeitä. Siinä on Lompoloitten lompolo. Anna Ahti ahvenia!

Yölintu laulaa

Aurinko laskee, yö on kuulas. On kylmä. Jossakin laulaa yölintu, koski soi. Pintaa leikkaa kalan evä ja uudestaan. Mutta ei ota. Ei nykäisekään. No.

Onneksi on kitara. Nuotiosta tulee vähän läpöä. Täytyy laittaa räpikkäät, vaikka niillä on vähän vaikea soittaa. Jos ei tule kalaa, niin tulisikohan laulu? Olisihan siinä saalista. Tulisko se näistä, mitä tässä ympärillä on ja siitä mitä on sisällä, tai siitä mitä ei ole. Tämä juokseminen, ihminen sinkoilee menemään, kuin olisi joku kannoilla tai hukassa. Pitäisi laulaa tyynnyttelevä laulu tälle sielulle, rakentaa sanoista ja sävelistä pehmeä ja lämmin paikka - sellainen jossa on kaikki, josta mikään ei karkaa. Johon voi pysähtyä ja tyyntyä. Jossa ei ole mitään hätää. Kehtolaulu yksinäisen vaeltajan sielulle – repunkantajan rekviemi.

Sormet on kohmeiset, lammella usvaa, aivan tyyntä, yölintu jossain laulaa, savu nousee, nuotio hiiltyy. Siinä kehykset.

Kehykset

Yölintu laulaa

Auringon valo

taakse tunturin vajoaa,

silloin yölintu

laulunsa aloittaa

ja alkaa kesäinen yö

Kuule ystäväni,

kuule kun yölintu laulaa

Kuule ystäväni,

kuule kun koski pauhaa

Ja kaunis on kesäinen yö

niin kaunis on yö

Hiljaisuus puhuu

suuria sanoja

Vaikenee tuuli,

vaikenee anoja

ja jatkuu kesäinen yö

kaunis kesäinen yö

Tunnetko ystäväni

miten valossa vahvistuu

kaikki se mikä sammuu

ja talvella ahdistuu,

kun kaunis on kesäinen yö

kun kaunis on yö

Auringon valo

takaa tunturin kohoaa

silloin yölintu

laulunsa lopettaa

ja mennyt on kesäinen yö

niin kaunis kesäinen yö

Låt oss sjunga

Yö ojensi lauluaihion. Vaikutti ihan hyvältä. Simppeli, aito, sen hetken kuva muutamalla vedolla, vähän keskeneräinen. Ei tullut vielä valmista, jotain se jäi kaipailemaan. Kuukauden päästä viimeinen säkeistö loksahti ensimmäisen peilikuvaksi. Ei tarvi enää juuri muuttaa. Sävelmä oli alkuun vähän aneemisen oloinen. Yllättävän pienillä melodian ja rytmin muutoksilla tila ja tunnelma avartui laajemmaksi.

Musiikki on kyllä hieno juttu. Se mitä täällä tulee vastaan, sen voi nähdä sanoina, sävelinä, rytminä. Voi tulla laulu ihan. Ja hetki jää siihen kiinni - kun sen soittaa ja laulaa, menee takaisin siihen tilaan ja maisemaan - tavoittaa jotain siitä mitä silloin liikahteli tutkassa. Kannattaa poimia ja jakaa se hyvä mitä löytää. Mukava on kuunnella toisten sävelsaaliita ja sanasaaliita. Liekki laajenee, kun puita tuodaan enemmän nuotioon. Elämä on täydempi. Resonanssi kokonaisempi. Ollaan enemmän hengissä. Låt oss sjunga.

..." låt os sjunga."