Rauturetriitti

IDEA

Idea oli ollut mielessä jo vuosia. Mitä se olisi, jos lähtisi yksin erämaahan. Viettäisi kymmenen päivää niin, että meloisi ja kulkisi asumattomia, koskemattomia seutuja. Pyytäisi ja söisi kaloja joista ja lammikoista. Nukkuisi pienessä teltassa ja herättyään taas jatkaisi kulkemistaan. Näistä ajatuksista alkaa tämä vaellus.  

 Jäämereltä tuulee


ARKTINEN TERVEHDYS

Routavaurioinen asfalttitie päättyi erämaan laitaan. Kävelimme rantaan etukenossa. Jäämeren   tuuli oli tottunut kulkemaan tätä kautta. Karujen kelien tarinaa kielivät rinteillä kenottavat ryhdittömät  koivunvänkkyrät. Pisarat tulivat vaakasuorassa päin kasvoja. Vaahtopäisen järven takaa nousevat mustanharmaat vuorenseinämät katosivat ylempänä sadepilviin. Vastarannalla näkyi muutakin mielenkiintoista, mutta sitä ei vielä voinut jäädä ihailemaan sillä kylmä tarttui nopeasti. Pitkän matkan aikana suoniin pysähtynyt veri piti juosta liikkeelle.

Matkakumppanini laittoi rinkan selkään ja lähti kävelemään Kilpisjärven suuntaan.  Minä asettelin tavarat Tiiran kyytiin ja lähdin melomaan toiseen suuntaan. Kirkkaan veden alta näkyi pohjan kivet vaikka oli hämärää. Se olikin hyvä juttu, sillä Tiiran nahka voisi raapiutua inhottavasti pohjakosketuksessa. Mainingit tulivat selältä, nostelivat venettä ylös ja alas loivin liikkein. Ajattelin meloa vähän matkaa vuonomaista järveä ja leiriytyä. Pienen alkukankeuden jälkeen selkälihakset rentoutuivat ja melonta muuttui luonnikkaaksi.  Vastatuuli yltyi lahdensuulla, jossa ui vastaan reilun puolen metrin aaltoja. Tarkkailin jatkuvasti lähialueen vedenpintaa – tähyilin missä aallot kohahtavat toistuvasti ja kiersin nämä kohdat kauempaa. Samoin tähyilin mahdollisia ristiaaltoja, mutta laineet tulivatkin melko säännöllisesti lännestä päin.

Minä sanoin sitä Tiiraksi. Joku lohkaisi, että se on hippikanootti. Ainakin painoltaan se on hippiäissarjaa.

Meloskelin vastatuuleen. Tiira kulki nätisti isompienkin aaltojen yli vakaasti keinahdellen. Vajaan 30 Kg kuorma tuntui tehneen ihmeitä vakaudelle. Kurkin matkan aikana aukkopeitteen alle ja totesin, että vettä tihnuttaa sisään vähitellen. Meloin hitaasti kohti lahdensuuta, jossa näkyviin tulivat tumma järvenselkä ja vaahtopäät. Vastatuulen voima alkoi voittaa omani, joten täytyi etsiytyä rantaa kohden. Tajusin että oli sopiva hetki luovuttaa. Oli melottava rivakasti aallokon ja tuulen läpi päästäkseen rannan tuntumaan. Vesirajasta nousi ilmaan jyrkkiä kallioita ja tuonnempana ranta muuttui oikein järeäksi louhikoksi. Ei ollut varaa nirsoilla leiripaikan suhteen. Nousin lohkareiselle rannalle siitä, missä oli sopivan matala laiturikivi.


YÖTÖN YÖ LOUHIKOSSA

Kiertelin lähitienoota tutkien minne leirini laittaisin ja päätin pystyttää sen maihinnousupaikan luokse, kun tuntui, ettei nyt jaksa kantaa kamppeita mihinkään. Siinä oli painanne, jonne ei yltänyt kaikkein kovin  tuulen kohina. Louhikosta ei löytynyt sopivaa selänsijaa, joten sellainen täytyi rakentaa. Ympärillä oli vain kiviä, joten niistä rakentelemaan. Jostain syystä Pohjoisten järvien rantakivet ovat yleensä liuskaisesti halkeilleita – sellaisista on helppo rakennella leirikalustoa – niinpä torkkumistaso oli pian tehty.  Hain vielä kukkulalta säkillisen sammalia kivipedin katteeksi. Teltan pystytyksessä oli hankaluuksia. Krotti 1000 jäi vinoasentoon ja hiukan lepruksi – sellaista se on väsyneen miehen touhu. Kömmin matalaan majoitteeseen unta etsimään. Houkuttelin unta kunnes tajunta katkesi. Herättyäni kaivelin luurin esiin ja totesin unta kertyneen tunnin – kahden luokkaa.  Vetinen ilmanala oli jo ehtinyt tehdä kamppeista kostean nihkeitä.  Teltta oli notkolla ihan kunnolla ja tuuli puisteli kattoa tarmokkaasti. Kondenssivettä varisi makuupussin päälle. Unenpätkästä virkustuneena ryömin ylös teltasta ja rupesin miettimään, mikä neuvoksi. 8 tunnin päästä järven pitäisi olla tyyni ja nyt se vähän vaahtoaa. Täytyisi saada unta lisää, koska se on nyt operatiivinen minimitekijä. Jos ei nuku, ei jaksa.

AALTOJA PITKIN

Huomasin sateen tauonneen ja ilokseni  hyttysiä ei näkynyt ainuttakaan. Täytyy saada leposija joka ei pidä meteliä, niin kuin tuulessa lepattava teltan katto. Jospa nukun kanootin alla. Se pitäisi saada irti maasta ja selän alle kunnollinen alusta. Niinpä aloin komennella hiukan tokkuraista itseäni;  Mene metsään. Revi maasta sammalia ja variksenmarjavarpuja, kunnes musta säkki on täynnä niitä. Tee kivitaso ja kata se sammalilla. Rakenna kivivalli sängyn ympärille. Asettele kanootti siihen päälle ja lado vielä kiviä kanootin päälle, ettei puuska ruhjo sitä louhikkoon. Hetken päästä kaikki oli valmista. Ryömin uuteen makuusijaan unen toivossa. Kivikehässä humiseva tuuli kulkeutui kuulosuojien läpi tajuntaan. Uni pysytteli kaukana. Heitin suojukset korvilta ja olo alkoi rauhoittua. Huomasin, että on parempi kuulla koko kohina, kuin suodatettu siivu siitä. Nukahdin.

Sitten heräsin. Olo oli vähän virkeämpi. Unta oli kertynyt pari tuntia lisää. Sillä ei kyllä kovin paljon jaksa, mutta pitää kait aktivoitua, kun ei enää nukuta. 80 g puuroannos ja lämminkuppi osoittautuivat reilunpuoleiseksi aamiaiseksi, mutta sain nieltyä ne. Keli oli asettunut paljon. Vettä ei satanut ja harmaa pilvimatto mateli hitaasti itään koivurajaa pitkin. Tähyilin järvelle ja totesin, että nyt voisin jatkaa matkaa. Teippasin Tiiran ompelekohdat pitävämmiksi. Lähdin matkaan pikkuaallokossa.  Matka sujui ongelmitta. Rantauduin karulle luodolle. Tepastelin hiekkarannalla voimia keräillen. Fyysinen iskukyky ei ollut läheskään eilisen veroinen. Kevyt alumiinimela muuttui vähin erin painavan oloiseksi. Oli huilattava melko tiuhaan. Suklaan syönnillä sain aikaiseksi lievää energisoitumista. Vähän laulattikin. Seurasin kanootin vuotavuutta, joka näytti olevan entisellä mallilla. Teippiremontista huolimatta vettä tihkui sisään pikkuhiljaa. Tutkiessani asiaa, havaitsin pisaroita neulanreikien kohdalla – siinä syy. Kun ei gorillateippi auta, niin olkoon – täytyy nousta välillä maihin vettä kippaamaan. Meloin selältä lahteen, jonka perukasta kantautui kosken kohinaa. Nousin maihin Alakosken luona. Käveleskelin rannoilla ja löysin leirielämän jäänteitä. Kosken partaalle oli kasattu  isokokoinen kivikiuas.

Viemäriputken pätkä toimii vapatelineenä.


RAUTUA

Joki  kaarsi syvässä uomassa koivumetsien takaa, laskien sitten
lahden pohjukkaan. Harpoin rantaan ja viskasin pikkuräsäsen aaltoihin. Annoin virran kuljetella viehettä kohti syvännettä ja jostakin virran laiteilta koukkuun tarttui rautu. Heittelin uusia heittoja ja raudut purivat räsästä kuin nälkäinen mies leipää. Hetken päästä kivellä makasi jo viisi rautua.

Kuningasten ruokaa.

Laitoin virvelin kiven rakoon ja lähdin keräilemään polttopuita. Tulien laitto käytti helposti tällä kertaa. Hiillostin raudut liian kuumalla – maistellessani saalistani tajusin, että huippuluokan raaka-aineesta voi valmistaa koiranruokaa. Hiillostuksen idea oli unohtunut ja hommissa oli muutenkin vähän touhuamisen makua, kun puuhastelin kokoajan samalla videokameran kanssa.

Pää on parasta.

Lokki tuli ja nokki kalansuolia järven pohjasta. Se yritti hankkia evästä tiirojen tyylillä; otti ensin vähän korkeutta, sitten käänsi siivet suppuun syöksyäkseen nokka edellä veteen. Äsken tuli kolme ruotsalaista kumiveneellä vastarannalle ja leiriytyivät. Kiertelin louhikkoa ja löysin paasien lomasta sopivan teltanpaikan. Joskus tuli laitettua kota liian lähelle kosken kuohuja eikä nukkuminen sitten oikein onnistunut. Nyt oli teltan ja kuohujen välissä kivikkoinen kukkula ääntä vaimentamassa ja se toimi. Söin pari rautua ja ruisleipää ja menin nukkumaan.

Sain unta kolme tuntia ja nyt tuntuu virkeältä. Onneksi tuli kuivateltua kamppeet hyvän sään aikana. Päivällä lämpötila kävi parissa kympissä ja äskettäin se humahti alas. Teltan katto alkoi lepattaa ja nyt ripeksii vettä, vaan eipä ole hätää, kun on kuivat vaatteet, unta lippaassa, pullo täynnä inkkaria ja ämpärissä kolme hiilirautua. Kävin äsken pihalla – tuulen suunta oli kääntynyt päinvastaiseksi ja hyvin synkän näköiset pilvet lähestyivät idästä. Yksittäisiä pisaroita jo tipahtelee kattoon. Tämä on huono leiripaikka tuulten kannalta - toivottavasti teltta kestää. Jos söisi ja joisi ja kiepittäisi tässä vain.  En tiedä tuleeko unta lisää, mutta nyt ei kannata lähteä matkaan, kun tulee ehkä vettä niskaan.

Ja vettä alkoi ripeksiä, mutta paljon sitä ei tullutkaan mustista pilvistä huolimatta. Söin hiilikalaa ja muutakin naposteltavaa ja auringon laskiessa nousin lähteäkseni ylävirtaan. Jätin Alakosken kätköön vapaputken 500g, nötkötin 450 g, kansipeitteen 700 g, kettutakin 650g, lätsän 350g ja kolmen päivän eväät 2100g – viitisen kiloa kampetta. Lähtö venähtikin sitten pitkänlaiseksi kun täytyi säätää rinkan ja kanootin synkronointi kohdalleen. Lopulta kanootti asettui rinkan päälle tasapainoon ja viritelmän marssikuntoon asennus kävi helpoksi. Nostin rinkan selkään, käänsin kanootin pystyasentoon, kumarruin niin, että kanootin keskitukipuu asettui rinkan putkikehikon taakse ja nousin seisomaan. Kiinnitin kanootin perästä roikkuvan narun hakasella rinkan alaosaan ja keulapuolelta roikkuvan kumiköyden rinkan vyöhön. Taitoin vielä melan kahdeksi kävelykepiksi, painoin silmäsuojukset putkien päihin ja kaikki oli valmista.


TAIVALLUS ALKAA

Katselin yön hämäryyteen peittynyttä laaksoa ja kaukana siintäviä lumisia rinteitä. Niiltä rinteiltä alkaa tämä joki, jota aion nyt lähteä tutkimaan. Olin lentänyt talvella satelliittikuvien avulla kymmeniä kertoja alajuoksulta yläjuoksulle ja huomannut, että tässähän on hieno vesireitti, jota pitkin pääsee kulkemaan kauaksi erämaahan. Ilmakuvien perusteella edessä olisi pitkiä suvantoja melottavaksi ja joitakin koskia, joissa pitäisi jalkautua metsään. Oli ollut hyvin kiehtovaa miettiä, millainen olisi kalusto, jolla pystyisi mahdollisimman notkeasti taittamaan matkaa tällaisella reitillä. Kokonaistaakan olisi oltava niin kevyt, että sen voisi nostaa selkäänsä ja kulkea metsiä, soita ja kallioita pitkin ja kun löytyisi sileää vettä, kanootti laskettaisiin selästä, rinkka asettuisi keulapuolelle ja matka jatkuisi helposti ja keveästi meloen. Tämä kuva lietsoi liikkeelle valtavan määrän kehittelyintoa ja niin kuluivat talven vapaahetket verstaalla. Koivuviiluista muotoutui Tiiralle kylkiluut, selkäranka ja muut rakenteet. Vedenpitävä nahka syntyi käytetystä paksusta pressusta ja kansipeite lasten sadevaatekankaasta. Se olikin oleellinen lisuke – ei olisi mitään huolta, vaikka aalto vähän pärskyisi laidan yli. Toukokuun alussa ultrakevyt kanootti oli valmis. Odottelin sitten, että tulee kovat tuulet ja isot aallot ja lähdin järvelle kanootin ja märkäpuvun kanssa. Testikokemusten perusteella Tiira vaikutti kuormattuna vakaalta – se kiipesi hyvin aallon päälle ja oli yllättävän suuntavakaa. Kulkusuunnan kääntely oli nopeaa, joten aallokossa oli helppo luikerrella eteenpäin. Leveän keskirungon, lyhyen kölimitan ja aalloittaisen pressupohjan vuoksi kanootti oli kohtalaisen hidaskulkuinen. Totesin että tällä voisi lähteä matkaan.   

   Minä piirsin kartalle mustan rasti, tähtäsin sen keskelle vuoriston - löytäisinkö vielä sen mitä rakastin - rastin luona kai alkulähde on?

Alkumatkan kuljin avointa rantaa myöten, kunnes nousin ylemmäksi koivumetsään. Maasto oli suhteellisen helppokulkuista - koivujen välistä löytyi kylliksi kulkutilaa ja maanpinta ei ollut liian muhkurainen eikä liukas. Kantamus tuntui varsin kohtuulliselta.  Saavutin pian Alakosken niskan, josta jatkoin meloen Örretmuotkalle. Muotkan ohikannossa kanootti tarttui koivunpökkelöön - menin nurin ja murahtelin. Täytyi ryhtyä kantamuksia säätämään - kanootin on oltava aikalailla vaakasuorassa rinkan päällä, ettei tule oksatärppejä. Örretniskalla laskin Tiiran veteen – edessä oli pitkä suvanto. Yö oli kirkas, kuulas ja kylmä. Viileys tarttui nopeasti jäseniin, joten nousin hiekkasärkälle, lisäsin vaatteita ja jatkoin rivakoin melanvedoin ylävirtaan – laskin vieheenkin vetoon. Kohta vastaan ui vene ja kolme miekkosta. Tein mutkan kanootilla venettä väistääkseni, jolloin vaappu nousi pintaan ja taimen pärskähti kiinni. Kahvasin kalaa puolihuolimattomasti, samalla miehiä jututtaen. Taimen karkasi. Naapurin pojat luonnehtivat venettäni toimivanoloiseksi ja äimistelivät sitä, mitä mies tekee yksin erämaassa. He kertoivat, mitä yläjuoksulla on luvassa. Jatkettiin matkaa eri suuntiin.

Kylmyys ja erämiesten sanat saivat melan heilumaan ripeästi. Tiiran köli viilsi halki tyyntä vedenpintaa, vaappu sai uida rauhassa ja minä sain meloa kaikessa rauhassa. Suvannolla kellui vastaan vastaheitettyjä kullanvärisiä oluttölkkejä, joita virta kuljetti hitaasti eteenpäin. Kun alumiini on ensin sulatettu irti kalliosta ja tehty purkiksi ja purkki on sihahtanut ja tyhjennetty, sen voi kätevästi heittää jokeen. Virta kuljettelee sitä ja aamunaurinko kimmeltää sen kultaisessa pinnassa, kunnes vastaan tulee koski. Koskessa purkki sitten täyttyy jälleen kuohuvasta nesteestä ja alkaa vajota. Se painuu suvannon syvyyksiin ja hautautuu hiekkaan. Muutaman tuhannen vuoden päästä tulee uusi jääkausi ja hiekka ja purkit lähtevät liikkeelle ja alumiini jauhautuu jäiden ja kivien myllyssä, eikä kukaan löydä purkkeja. Ohitin purkkialueen ja sitten näkyi vain tyyntä veden pintaa, jämeriä koivuja, kauempana vuoret ja valoisa yötaivas.

Viileän virrantie, vuorien luokse vie...

Mielen maisemassa sytkytti levoton, liekkiin leimahtanut vaellusvietti. Innostus kupli sydämestä aivoihin. Korvien välissä intohimon höyryt modifioituivat hermoimpulsseiksi, jotka virtasivat selkäydintä pitkin lapojen väliin ja siitä sivu-uomia myöten käsivarsiin, jotka heiluttivat Bilteman kaksipäistä alumiinimelaa. Tällä tavoin henki muuttui aineeksi, visiot kilometreiksi ja kolean kaunis yö aamuksi. Mutta kun yön hämärä vielä varjosti laaksoa ja suvannon tummia painanteita, minä näin sen. Veden ylle kurottavan koivun katveessa liehahti pinnassa Evä. Se näytti olevan keskellä selkää.

MYRSKYNOTSKIN LEIRI

Yön hämäryys alkoi taittua aamuksi. Voimistuva kohina innosti eteenpäin. Stormstömin luona uuden aamun säteet siroutuivat puistikon läpi suvantoon. Olin syönyt alakosken raudut loppuun ja mutustellut napostelupaloja pitkin matkaa. Heitin Räsäsen veteen ja sain heti hyvänlaisen aamiaistaimenen. Suolasin sen ja pistin purkkiin odottamaan. Kannoin kamppeet Myrskynotskin tykö. Maassa oli edelleen puolen teltan kokoinen musta läntti. Silloin kun siinä roihusi nuotio, oli pimeää, vettä tuli taivaalta ja myrskyisä tuuli väänteli puita kaarelle. Kulijailin ympäriinsä, leiriydyin ja ryhdyin unta pyytämään.

Vettä pitkin on niin mukava vaeltaa.

Herätessäni aurinko oli etelän, kaakon kulmilla – olin nukkunut 5-6 tuntia. Oli huono olo. Illalla syömäni raudut eivät olleet sulaneet. Mahassa oli hankala möykky ja lihaksista puuttui voima. Hiillostelin eilisen taimenen matkaevääksi. Nyt alkoi muistua mieleen, miten tuo hiillostus menee oikein; pitää antaa tulien sammua, savujen haihtua ja punahehkunkin hieman hälvetä ennen kuin taimen asetellaan hiilien päälle. Silloin kala ei ylikuumene, silloin ei tule savun kitkua – tulee oikein hyvää. Söin hiukan aamupalaa ja torkuttelin tovin – olo alkoi kohentua. Aktivoiduin. Kävin virvelöimässä Stormströmissä – en saanut kalaa, mutta eipä oikein inspiroinutkaan, kun oli vieläkin niin heiveröinen olo.

Aurinko paistoi. Kosken takana seisoivat koivut ja niiden takana vuoret, huipuilla lunta ja jäätä, sininen taivas. Aloin lauleskella; vuorilla lunta, laaksoissa kesä, sielussa palo niin puhdas, sammumaton… Mutta sanat takertuivat kurkkuun ja itku tuli. Oli niin kaunista ympärillä ja hyvä olla siinä. Tätä olin odottanut läpi pitkän hämärän. Tätä olin valmistellut silloin, kun riekko kuopi kieppiä kinoksiin. Nyt oli kesä, oli lämmintä, kaunista ja valoisaa. Oli pitkiä suvantoja ja valkeita kuohuja. Oli punaisia kaloja ja hopeisia kaloja ja tulipuita ja sytykkeitä.  Oli aivan rauhallista ja hiljaista ja sielu aukeni ottamaan vastaan erämaan siunauksen.

"...tänne saapuisin, kullerot laulaisin tulvaniityille kukkimaan.."

VIILEÄÄ VIRTAA VUORILLE PÄIN

No niin. Leiri ja Tiira selkään ja taivallus jatkuu. Hieno sää, vähän tuuleskelee luoteesta, tummia pilviä välillä ja pienen pientä ripottelua – tuskin maahan asti. Stormström oli pian ohikävelty – samoin seuraava suvanto oli lyhyt.  Eteen tuli lyhyt kosken mutka.

...erämaa kai poikansa ravitsee..

Alkoi suvanto – mutkikas, sileä tie läpi koivumetsien ja sarasoiden. Pitkä se oli ja mitä enemmän sitä oli takana, sitä hienommiksi muuttuivat maisemat.  Lumilaikkuiset vuoret tulivat mutka mutkalta lähemmäksi. Lähes helteinen päivä hautoi soista ja lammikoista lentoon valtavasti ötököitä. Välillä Jäämeri henkäisi ja laakson läpi liuhahti viluinen tuulenpuuska. Vonkaleetkin tietävät, että kohta sitä viimaa ja vilua riittää pitkäksi aikaa. Silloin valo katoaa ja ruokaa ei liiemmin ole. Mutta nyt on valoa ja vedenkalvolle tipahtelee ötököitä ja kalat lähtevät saalistamaan keskellä päivää.

 Tähänkin kannattaa koukkunsa ojentaa.

Meloin. Aurinko paistoi. Tyyni pinta särkyi tuon tuosta kalan loiskahdukseeen. Vesi oli muuttunut alajuoksun tummasävyisestä lasinkirkkaaksi. Hiekkasärkän matalassa pintaan ilmestyi vauhdikas pakovana. Vaaleaa pohjaa vasten erottui hyvin tumma hahmo. Ajattelin, että melon kunnes löydän kosken ja hyvän leiripaikan. Oli helppo uskoa, että kaloja kyllä löytyisi illan tullen leirin luotakin. Suvanto muuttui vähitellen matalaksi hiekkatieksi, jonka pintaa virtaili vain vaaksan vahvuinen vesipatja. Vastavirta voimistui ja tuuli puuskahteli vastaan yläjuoksulta. Oli melottava voimakkaammin, jotta matka taittuisi.

Oijoijoi...

Taivaalta kuului kronk kronk. Mitähän kertovat hiilenmustat liihottajat? Missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat. Ja missä haaska on, siellä päin on myös haaskan laatija. Korppi ja karhu taitavat syödä samasta pöydästä. Pusikosta alkoi kuulua duurisointuista laulua. Laulaja pysytteli sakean kasvuston suojissa, mutta taidokkaat sävelkuviot kajahtivat kirkkaina ilmaan. Joki kaarteli koivikon halki kohti tunturin valkoista lakea. Olin melonut suvantoa jo tuntikausia. Pitkään olin erottanut kaukaa etumaastosta kantautuvan kohinan. Aurinko oli kierinyt etelältä lännelle, se lähestyi jo vuorijonon korkeimpia huippuja - kohta olisi ilta. Ja näytti siltä, että tästä kehittyisi vielä sellainen ilta, jolloin pintaperho kastuu ja silloin kun yön hetket taittuvat kohti aamua ja tunturien huiput punertuvat uuden päivän kirkkaasta valosta – silloin leijuisi kosken alla leiritulen savut ja hehkuvien hiilten päällä kypsyisi jalo eväs uuden päivän voimaksi.  

Hirvikosken kantopätkä

HIRVIKOSKEN LEIRI

Suoran päässä se näkyi. Jostakin koivumetsien takaa se tuli - rynni vaahtopäisenä alas kielekkeiltä, heitti valkoisia pärskeitä ilmaan louhikoissa, lientyi suhisevaksi virraksi ja viimein rauhoittui suvannoksi. Vielä muutamia melanvetoja ja päivän jutausurakka olisi valmis. Pitäisi löytää oivallinen leiripaikka. Tutkailin rantoja, kunnes huomasin rantapusikossa aukon, josta näkyi ruohikkoinen lahden putura. Kesäpäivän hehku viipyili vielä poukamassa – niinpä ötököitä lenteli ilmassa ja kellui veden varassa. Kalojen tuikit hävisivät nopeasti, kun huomasivat minut. Yhtään tuikkia ei enää ilmaantunut, ainuttakaan kalaa ei enää näkynyt kirkkaassa vedessä. Varovaisuus on selvästi eloonjäämisen edellytys. Suuntasin ulos lahdesta.

Vähitellen pulssi asettuu.

Pensaikosta kuului ääniä ja huomasin hirven aivan lähellä. Se oli riipimässä lehtiä pajupusikossa ja katseli sieltä joelle päin. Hain hirvenpään tähtäimeen, mutten ehtinyt liipaista kuvaa, kun pajunsyöjä otti sorkat alleen ja painui pensaikko rytisten loitommalle jokiuomasta. Annoin kanootin lipua hiljaisesti kosken suuntaan.  Katselin sopivaa leiripaikkaa, mutta ranta oli enimmäkseen tiuhanlaista pajupusikkoa ja koivuviidakkoa. Kapeikko kaartui kosken luokse. Kalat söivät pintaruokaa ja maisema hivelsi silmiä - tässä olisi hyvä asustaa hetken aikaa.

Palasin takaisin sinne, mistä hirvi oli säikähtänyt pakoon. Siinä oli pitkulainen saari täynnä tiheää pajukkoa.  Saaren ylävirran päässä näkyi tasainen sarakenttä. Nousin maihin hietikolle. Pajumetsän kyljessä heinikko oli laonnut teltan kokoiselta alueelta. Siinä oli sarvipäisen puutarhurin lepopaikka , joten pystytin teltan siihen. Sarojen seassa törrötti pikkusitkeitä pajuntaimia, joihin kodan sai tukevasti harustettua. Polttopuuta näytti olevan riittämiin, kun vain kahlailee rantaan ja alkaa katkomaan. Tulipaikan laitoin pari metriä teltasta - aivan vesirajaan. Siinä kun kokkailee – virtaa talousvesi lieden vieressä. Nostin Tiiran leirikentälle ja laitoin vavat pusikkoon pystyyn. Kahlasin rantaan, etsin tuohia ja katajan oksia ja isompia puita ja löysin metsästä leiripaikan jäänteet. Siinä oli majailtu ehkä kymmenisen vuotta sitten.  Kahlasin puukimpun kanssa leiriin. Katkoin katajatikut pikkupätkiksi, revin tuohet serpentiiniksi ja sytytin. Sininen savu pöllähteli matalalla, kunnes nuotio syttyi paremmin. Kiehautin muusivedet ja sekoittelin höysteeksi valkosipulia, sipulia, nokkosta, mustatorvisieniä, hapankorpun murusia ja voita. Vielä otin repusta hiilitaimentakin, joten ruoka oli sangen hyvää. Söin ja istuskelin Hirviniemen hietikolla. Olo oli kuitenkin taas vedoton. Katselin kimmeltävää vettä ja näin miten kalat noukkivat Hirvikosken tuomisia veden pinnasta.  Aurinko kulki jo matalalla – tunturien varjot laajenivat pitkin laaksoa. Pian varjot peittäisivät alleen myös joen ja hämärän turvin voisin hiipiä kosken alle ja heittää pintaperhon virran reunaan.

Hirvi lähti kälppimään.

Olotila oli iltaa kohden kohentunut, joten nyt oli kaikin puolin sopiva hetki lähteä kalaan. Käänsin Tiiran veteen, nostin perhovavan kyytiin ja meloin katveista väylää pitkin koskelle. Yritin hiipiä matalana ja hiljaa avoimen kivikon yli sinne, missä olin nähnyt kaloja. Black Knat kastui heti pikkutaimenen purennassa. Uintivuoron sai Nalle Puh ja pian sitä vietiin ripein vedoin. Tärppi tuli virran ja tyynen rajapinnasta. Punainen kala puljahteli kirkkaassa vedessä –  tälle kelpasi iso streamerkoukkuun kietaistu pörröinen perho. Saattelin kalan matalaan poukamaan kivien väliin, tarrasin niskasta, kopsautin tajut, laskin veret ja pistin kiven alle kylmään veteen. Hivuttauduin hiljaisesti virran yli pohjoisrannalle. Etenin varovasti alavirtaan streameri edellä. Onnistuin saamaan kaksi mukavankokoista kalaa ja palasin leiriin. Perkailin saaliin, laitoin fileitä graavisuolaukseen ja päät sekä selkärangat hiillossuolaukseen. Mukava oli touhuta, kun oli virtaa kintaissa. Innostuin vielä kuvaamaankin auringonnousun aikoihin. Yöstä tuli lämmin.

Suuressa armossaan, Luoja teki meille maan.

RÄMPIEN, KAHLATEN, MELOEN ja ASTELLEN ...

Heräsin. Aurinko oli kaakossa. Olin nukkunut 5-6 tuntia. Pikkuhiljaa heräilin, hiillostin fisut, pakkasin leirin ja lähdin matkaan.  Päivän taipale täytyi aloittaa kävelemällä. Kiertotiestä tuli sitten kilometrien pituinen. Koskella oli mittaa reilusti ja lisäksi harhauduin nousemaan sivupuron rantaa jonkin matkaa pois pääuoman luota. Reittini metsikössä kumpuili ylös ja alas. Homma oli niin lämmintä, että vaatetukseksi riitti pelkät kahluuhousut. Oman lisukkeensa metsäretkeen toivat vaikeakulkuiset tiheiköt ja ihan reipas vesisade. Lopulta kantopätkä oli ohi ja sain laskea kanootin virtaan.

Kulkemisen polte ei sammunut sademetsään. Edessäpäin näkyivät harmaat vuoret ja vihreät tunturiaukeat. Teki mieli kulkea vain eteenpäin. Pian saavutin paikan, jossa joki virtasi ulos kahden kallioseinämän välistä. Kielekkeillä roikkui tipahtamaisillaan olevia kivenlohkareita. Tein tulet kallion suojiin ja kokkasin oikein jämerän välitankkauksen. Jyrkänteen juurelta löysin luolan, johon kätkin viitisen kiloa tavaraa; ruokaa, uistimet, virvelin, pelttorit, pellarit ja sipulin.

Kallioportin kätköluolan luona syömätauko.


Kallioportin ohitettuani, kannoin varustusta kohtuullisen matkan seuraavalle suvannolle.  Kahlasin matalassa ja vedin Tiiraa ja rinkkaa perässä kuin ahkiota. Välillä joki syveni ja pääsin melomalla eteenpäin, kunnes taas oli kahlattava. Vettä oli aina vain matalammin ja koskia enemmän – niinpä nostin koko paketin selkään ja jatkoin taivallusta jalkaisin pitkin vihreää avaraa tunturinummea.

Miss ei seinät hämmennä..


Hyvä oli siinä kulkea - taakse olivat jääneet kivikot ja koivikot. Vesisadekin oli ehtynyt iltaa kohden.  Matka eteni suoraviivaisesti kohti joen alkulähteitä. Komeat vuorenseinämät eivät enää siintäneet kaukana edessäpäin, vaan ne ympäröivät polutonta taivaltani. Sain kuljeskella eteenpäin läpi rantojen ja avaran laakson törmäämättä juurikaan ihmisten jälkiin. Viimeisimmät tuoreet havainnot omasta lajistani olin nähnyt joitakin päiviä sitten, kun oluttölkit kelluivat vastaan suvannolla.

Viherkumpujen Leiri 

VIHERKUMPUJEN LEIRI

Löysin hyvän leiripaikan. Joki oli nävertänyt hiekkaiseen maastoon syvän, kiemuraisen uoman, jossa loivat koskenpätkät ja pikkusuvannot vuorottelivat. Yhden lompolon laitaan työntyi nurmikkoinen niemeke, jossa kasvoi yksinäinen koivu. Koivun juurelle laittauduin asumaan. Kylläpä oli kaunis paikka; ympärillä puutonta tunturinummea ja lumihuippuvuoret. Ongin hiukan ja observoin - sain hyviä havaintoja lähistöltä huomista varten. Tarkoituksena olisi lähteä käymään joen alkulähteillä, vedenjakajalla. Söin tukevan iltapalan - oli ilo herkutella pitkästä aikaa graavikalalla. Menin telttaan, kirjoitin muistiin päivän tapahtumat ja nukahdin kuin kissanpentu pirtin matolle.

Onko parempaa?

On taas ilta, vai liekö jo yö aamuun kaartumassa. Pilvet ainakin kaartelevat oikein rivakasti ja koivut taipuilevat ja kota hiukan läpättää, muttei hirveästi, kun kaikki narut on tiukalla. Kiristelin äsken jokaisen narun, ettei tuuli veisi unta ollenkaan. Niin – aamulla oli kylmä ja vähän huono olo. Sain karisteltua kylmän kyytistä, kun kävin aamukävelyllä muutaman kukkulan takana. Kokkasin puuroa ja pakkasin mukaan kaiken, mitä tarvitaan kalastukseen, syöntiin ja lämpimänä pysymiseen. Vielä nostin Tiiran rinkan päälle ja suuntasin kohti vedenjakajaa. Kantamista ei tullut liiaksi, sillä kosket olivat vain lyhyitä virtoja. Pitkät suvannonlonkerot näyttivät aivan kalapaikoilta, mutta mitään isompaa ei sattunut silmään. Vastaan tuli pari järven tapaista, joissa uittelin lottoa ja perhoja kanootin perässä. Kaloja ei näkynyt.

ALKULÄHTEILLÄ

Ylitin kaksi pientä järveä ja nousin maihin hiekkarannalle. Edessä oli harmaita kallioita ja läpinäkyviä lammikoita, joihin jääkylmä vesi norotti lumilaikkujen alta. Ilmassa kuului kaiken aikaa kapustarintojen piipitys. Laulun värisevä alakulo istuu hyvin maisemaan, jossa vallitsee jäämeren henki ja kesä on niin lyhyt, että ehtiiköhän poikaset edes siivilleen. Etenin melomalla ja välillä taas kävelin kunnes saavuin latvalammikoille. Vedin Tiiran viimeiselle rannalle ja kävelin vihreän kentän poikki kukkulalle. Mäenharjalla lojui teräsrakenteinen kyltti, jonka myrskytuulet olivat repineet irti maasta. Ei ihme että näin oli käynyt – olihan kyltti pystytetty keskelle avointa solaa ja muutaman kilometrin päässä jäämeren mainingit pärskivät vuonon rantaan. Tästä ujeltavat hurjat tuulet ja lunta sataa niin paljon, ettei kesä ehdi kaikkea sulattaa. Satelliittikuvassa alueella ei näy teitä eikä valoja - olosuhteet ovat liian ankarat ihmiselle.  Käännyin takaisin.

Alkulähteiden kirkkaissa vesissä ui kirkkaita kaloja.

VÄÄNTYNEEN KOUKUN LOMPOLO

Kulijailin, torkuin ja kokkasin oikein ison satsin jaksaakseni kalastaa aamuun saakka. Lähdin lipumaan alavirtaan. Ensimmäisen pikkukosken alla tuikahti kala, kauempana muitakin. Laitoin hyvin ohuen perukkeen kärkeen 16- kokoisen mustan klinkin. Arvelin, että nyt täytyy lähestyä kaloja oikein varoen, kun vesi on aivan kirkasta ja kallioinen maasto kantaa kolahdukset kauas – tuulikin oli tyyntynyt. Hiivin matalana kallioiden yli rantaan koukatakseni yhden tuikkijan luo. Etenin rantaa varovasti, kun aivan lähelle ilmaantui toinenkin kala. Tarjosin sille klinkkiä ja onnistuin. Juoksin kallioita pitkin vähän matkaa saadakseni löysät siimat pois jaloista. Kala tuli säyseästi lähelle, kunnes kääntyi kohti syvännettä, eikä sitä sitten enää oikein pidellyt. IRTOSI! Näin uuden tuikin ja heitin klinkin. Murakan näköinen kala möyhäisi perhon suuhunsa. Nostin vavan, jolloin löysät siimat lähtivät jaloista kuin vieteri mustekynästä. Heittosiima viilasi polttavan rannun etusormeen vonkaleen sukeltaessa syvänteeseen. Kelasin rannalle suoran koukun. Nousin Tiiraan ja jätin taakseni lammikon – olkoon sitten vaikka Vääntyneen Koukun Lompolo.

Etenin alavirtaan lompolo lompololta. Tuuli puuskutti kuin suuri hirvi. Välillä se veti henkeä, jolloin ötökät ja kalat ilmaantuivat näkyviin ja pian se taas puhalsi syönnin sammuksiin. Yhdellä lammikolla tuikkaili hyvin. Virran vuolle työntyi pitkälle suvantoon, ja siellä missä aallot vaihtuvat tyyneksi, siellä pintaa puhkoivat nälkäiset jalokalat. Painauduin matalaksi ja konttasin varovasti asemiin, josta perhon voisi laskea virtaan, joka veisi sen hyvän matkan päähän kalojen luo. Makasin kivikossa ja syötin heittosiimaa virran imuun samalla väijyen herkeämättömästi pintaperhon matkaa. Kohta sen pitäisi olla perillä – jo tärppäsi! Tempaisin nopean ja lujan vastaiskun – kala irtosi ja lampi hiljeni. Täytyy mennä aivan hiljaa niiden luo.

Viileän virran tie vei Pohjolan katolle.

Saavuin järventapaisille. Tuuleskeli jälleen. Pintakaloja ei enää näkynyt, joten päätin kokeilla syvältä. Rakentelin rautalangasta ja lattakivestä takilan, jonka avulla virittelin muutaman streamerin uimaan syvällä. Meloin systeemi perässäni ympäri järvenlompareita. Löysin yhden kalan – se polskahti. Jatkoin matkaa lonkerosuvannolle, jossa aamuyön puolella yhytin pintovan porukan. Asettelin jokaisen askeleen niin, etten päästäisi risahdustakaan. Miksi ne lopettivat syönnin ennen kuin ehdin edes yrittää? Vääntyneen koukun jälkeen mikään ei oikein enää luonnistunut. Meinasin kompuroida kivikoissa ja murahtelin äreänä pienistäkin vastuksista. Pienet kosken suherot päästelin alas Tiiralla, vaikka tähän asti olin säästellyt sen nahkaa tarkoin. Ahmin suklaata harmitukseen. Jossain vaiheessa turhautuminen hellitti, otin veneen selkään ja lompsutin puolijuoksua läpi yltyvän puhurin Viherkumpujen leiriin. Vielä kokkasin virkeänä, mutta päästyäni makuupussiin, vajosin untenmaahan kuin rautu syvänteeseen.

TUULI

Yöllä tuuli kävi kodan kimppuun. Se tamppasi kattoa säälimättömästi kunnes laantui hakeakseen vain uutta vauhtia. Reuhtomisesta huolimatta unta riitti. Hyvin kesti Krotti 1000 tuon testimylläkän. Jälleen on alkanut sataa, joten ulos ei kiinnosta mennä. Keli on kylmän kalseaa, eikä ihme – onhan jäämeri tuossa muutaman tunnin juoksumatkan päässä. Kun vain tietäisi, että tyyntyisi, niin lähtisin jalan sinne Vääntyneen Koukun Lompololle. Ei tästä ole tuntiakaan, niin on siellä.

Eilen tuntui, että olen kotiutunut tänne. Tuli vain sellainen olo. Kolme päivää meni, että opin nukkumaan vaihtelevissa olosuhteissa. Samoin kolme päivän jälkeen maha löysi reissudynaamiset asetukset. Ja viisi päivää meni, että alkoi tuntua kotoisalta tämä kaikki. Näin unta, että meille tuli ihan pieni elukka, tuumainen ja villi menemään. Mikähän se on? Sitten se juoksi uuniin tai trangian liekkeihin ja paloi ja kohta tuli emolumikko ja etsi sitä joka paikasta, eikä löytänyt. Nyt on kait sunnuntai. En tiedä yhtään paljonko kello on. Välillä ei sada ja tulee melkein tyyntä. Syön ja lähden latvoille.

Taas teltassa. Taitaa olla maanantain aamuyö. Niin – aamulla otin eväät, vaatteet ja perhovehkeet ja vähensin vaatetusta, jotta voisin astella ripeästi rajaseudun lammikoille. Etenin kohti Latvalammikoita vaellusreittiä ja omia sivupolkuja pitkin. Lammikoilla heittelin pinturia, mutta kaloja ei näkynyt. Saavuin Suoristuneen Koukun Lompololle. Tuuli oli jälleen humpaavaa sorttia; välillä se keräili vauhtia jossakin ja sitten hujelsi taas viuhuen laaksoa pitkin. Missään vaiheessa se ei kunnolla laantunut.


YRITYSTÄ

Suorakoukun Lompolon nurkassa oli pieni tyyni alue, jonka läheisyyteen hipsuttelin kuin tonttu ikkunan taa. Lennätin pinturin ja taimen otti kopin. Vihdoinkin! Retvakkain ottein se taivutteli vapaa. Vahingoista oppineena pitelin siimaa herkin sormin. Annoin kalan uida niin kauan, että rantautuksen jälkeen nuijaa ei tarvinnut - riitti pelkkä verestys. Hyvä mieli tuli pienestä taimenesta. Uutterasti kiertelin ja tarjoilin pintaperhoja pintomattomille kaloille, kunnes Into hiipui. Pitkään aikaan ei näkynyt muuta elämää, kuin tunturikihun kolkko liihottelu lampimaan yllä.

Kaivoin rinkasta juomapullon, lammenpohjasta kölikiven ja veistin pajukosta pari sopivaa mutkaoksaa irti. Kolea keli hoputti tekemään kaiken vauhdikkaasti ja niinpä plaanari oli pian valmis. Tämä toimi Shetlannissa. Olosuhteet olivat silloin samaa luokkaa ja siimanpäässä uinut purjevene toi päivän aikana maihin 4 pikkutaimenta. Laitoin kolmeen sivutapsiin pienet streamerit ja painot. Laitoin plaanarin uimaan ja aloin kävellä. Kävelin ja kävelin ja juoksin ja hypähtelin kiveltä toiselle. Plaanari kynti aallolta toiselle ja perhot uiskentelivat  lähellä pintaa. Mitään muuta ei tullut kuin kilometrejä, nälkä ja kylmä. Koitin löytää tuulensuojaa, jossa kokkaisin ja se melkein onnistuikin. Tuiverrus vei palolämmöstä melkoisen osan, mutta jotenkuten siinä vesi lämpeni. Söin raaàhkoa pussikeittoa ja ajattelin, jos lähtisi leiriin ja ohimennen heittelisi, jos nummella tulee vettä vastaan.

VONKALEITA MYRSKYN SYLISSÄ

Tuuli liiskasi kasvustoa maahan. Piiskaava sade kulki pitkin harmaata maisemaa. Lämpöä oli vielä joitakin asteita – täytyi juosta kylmyyttä pakoon.  Pysähdyin hetkeksi heittelemään, mutta pian täytyi taas liikahtaa ja juosta lämpöä lihaksiin. Lyhyin syöksyin etenin läpi kasteisen nummen, kunnes satuin heittämään perhon pieneen umpilampeen. Pikkutammukat söivät perhoa kuin poro jäkälää. Nostelin tuppitaimenia vitsallisen ja lampi hiljeni. Oli kylmä. Satoi vettä, mutta pikkutammukat lämmittivät mieltä. Juoksin mättäikössä kappaleen matkaa lämmetäkseni.

Erämaan olosuhteet ovat melkein liian rajuja ihmiselle.

Jälleen oli edessä lampi – takapihan kokoinen kaislikkoinen lätäkkö keskellä vetistä suota. Vesi niin kirkasta, että yön hämärässäkin pohja näkyi. Pohja oli pehmeää hötyräistä suomassaa. Lompsuttelin silmäkkeen partaalle, ojensin perhon rantaveteen ja se syötiin heti. Sain kääntää kahvasta kunnolla saadakseni temmeltäjän kuiville. Sieltä se nousi ja lensi kaaressa mättäikköön. Pitelin käsissäni kauneinta taimenta, minkä olin koskaan nähnyt. Ihmettelin, miten suolammikko ojentaa minulle tuollaisen vonkaleen kuin ohimennen. Olin siis tullut rantaan aivan varomattomasti ja otus nappasi riimeriin, jonka vain laskin eteeni veteen. Niin kaunis kala! Vettä tuli ja tuuli. Oli yö ja lämpöasteet olivat karisseet vähiin, mutta sisustaa lämmitti. Kala oli kaksi vaaksaa, ehkä karvan ylikin. Pudotin taas perhon jalkojeni juureen ja seuraava vonkale täräytti vapaa, edellisen pikkuveli. Kaksi eväkästä makasi mättäällä, mutta minä en maannut, enkä ryöminyt hiljaa ja varovasti – minä seisoin mättäällä ja pudotin perhon eteeni ja aina siellä oli vastassa uusi suu. Miten voivat olla taimenet kesyjä kuin kissanpennut – tulevat varmaan hakemaan hyttysen sormista jos ojentaa!? Heitin kauemmas – yön hämäryydestä huolimatta näin heti, miten iso vaalea hahmo lähestyi päättäväisen vakaasti perhoa ja nielaisi sen. Tartutin vonkaleen – miten kaikki voikaan käydä näin helposti? Koko päivän olin yrittänyt ja tehnyt kaikkeni saaliin eteen ja melkein tyhjin käsin olin tulla leiriin, mutta ei. Mitä ihmettä!  Vedessä välkkyy punaista ja valkeaa – Tällaisessa suoputurassa!

Ihmeellinen lampi.

Tästä tulee lähinnä mieleen lahnoja kuhiseva Laakon Lahti tai Paraisten umpilahti, jonka pohja oli hyllyvää höhhöä. Siellä oli parkissa hauet, mutta nyt – nyt välkkyy punaista ja minä kahvaan. En ota maltilla. On myräkkä ja palelee. Nyt on tehtävä kaikki suorin vedoin ja rautukin lentää kaaressa mättäälle. Kaksi vaaksaa tai ylikin – murakka on ja kaunis ja punainen kuin puolukka. Nyt on jo kolme vainajaa mättäällä ja perholentää ja sadepisarat. Rautuja tulee pari lisää, ja nokkimisjärjestyksen mukaisesti koko pienenee, mutta millaisia kaloja! Pieniä, mutta aivan oranssinpunaisia ja pulleita kuin porsaat. Miten voivat olla raudut noin paksuja?! Palautan palleroiset lampeen, ripustan kolme ruokakalaa sormiin roikkumaan, heitän rinkan selkään ja lähden. Tamppaan puolijuoksua yli litisevän nummen Viherkukkuloille, kiipeän ylös rinnettä, laskeudun jokiuomaan ja kahlaan leiriin.

On hehkuva kala.

SAA NÄHÄ

Tuuli riepoo puita ja vesi lentää. Teltta on vieläkin ehjä ja pystyssä – aika ihme! Puuskat tulevat jokiuomaa pitkin kuin villiintynyt karjalauma. Sitkeät koivut vääntyvät myllytyksessä kuin hyppynarut ja puhuri repii vettä joen pinnasta ja ajaa kihiseviä aaltoryöppyjä päin kiviä. Nyt pitää fileoida kalat, graavisuolata osa, tehdä tulet ja hiillostaa kaikki loput, syödä, juoda ja juosta kylmää pakoon ja jotenkin suojata teltta myrskyn voimalta – eihän tuolla muuten nuku mitenkään.  Mutta voimaa ja herkkyyttä riittää vielä kaikkeen, mihin niitä tarvitaan. Kaivan kodan suojista kuivat sytykkeet ja alan viritellä tulia koivupuskan katveeseen. Puuskat reuhtovat pusikon latvaa, mutteivät yllä kunnolla kanootin alle, jossa kyyristelen tuohien ja katajatikkujen kanssa. Kohta pöllähtelee veneen alla tulen lieskat. Pohjoinen lietsoo ja minä lisäilen puuta pesään – onneksi tuli lipastettua tulipuut silloin kun ne olivat vielä kuivia. Hiillos on pian valmis. Asettelen Umpilammen tammukat hehkuvalle pedille – samoin teen Suon Silmäkkeen vonkaleiden päille ja selkärangoille. Olosuhteet ja harrastustoiminta tuntuvat nielevän kaiken energian minkä elimistö saa eväistä eroteltua. Niinpä syön saaliista kaiken, mikä murenee hampaiden välissä. Hiillostetut taimenten päät ovat ykkösherkkua – päällä on ensin nahka, sitten tiukka ja niukka lihaskerros, jäntevät leukasäikeet ja maittava nokkarusto – se murenee, kun puree. Koostumus muuttuu rasvaisemmaksi keskustaa kohden. Kun kaikki kelvollinen on syöty, jää varvikkoon vain vähäinen määrä luita. Pään syönnissä ei auta pitää minkäänlaista kiirettä, luut kun ovat kovia ja sakaraisia. Fileet menevät notkeimmin alas kevyesti graavisuolattuina, mutta päät ovat silti aromikkainta kalaa.

.s..ss..ssss.s..ssssssssss..ssss.s.ssssssss.................

Kaikki alkaa olla valmista. Juoksulenkin lämpö lihaksissa sujuttaudun makuupussiin. Hieman nihkeät ovat vaatteet, mutta makuupussi patoaa lämmön sisälleen. Varustuksen kuivatus onnistuu näissä oloissa vain ruumiista hehkuvan lämmön avulla. Raukeus leviää nopeasti jäseniin ja aivoihin. Uni saapuu heti. Kytevästä hiilloksesta nousee savukiehkura puhurin matkaan. Sen hälvenevä tuoksu leviää yli Vihreiden Kukkuloiden, joiden ylle jää soimaan tuulien viulu ja kapustarintojen itku. Mutta kodan suojissa palaa lohenrasva ja vesihöyry haihtuu kankaiden läpi ilmaan.

LAJITOVEREITA!

Havahduin hereille - oli koittanut uusi aamu. Keli oli siistiytynyt!  Lähtisinkö lammelle kuvaamaan? Lähdin sitten kuvatakseni yhden pullean raudun – sellaisia kun ei muualla näe. Kipitin kukkuloiden yli rämeikön laitaan, jossa Silmäke sijaitsi. Näppäiltyäni muutaman kuvan, heitin perhon lammikkoon. Meininki jatkui samanlaisena, kuin oli alkanutkin. Perho tipahti veteen ja kala nappasi. Minä hinasin kalan rannalle ja vapautin sen. Sitten heitin perhon veteen ja pian tunsin seuraavan sytkähdyksen sormissa. Taimenet olivat tällä erää vain tupen mittaisia, eikä raudun pulleroita enää näkynyt .

Palasin leiriin, nostin tavarat selkään ja lähdin. Päätin jättää jokiuoman ja oikaista suoraa reittiä ohi koskialueiden, sinne mistä löytyy jälleen melottavaa vettä. Astelin avonaista tunturijänkkää, selässäni rinkka ja rinkan päällä kymmenkiloinen Tiira. Kulkeminen kävi melko helposti, kun ei tarvinnut väistellä pusikoita. Avomaalla olivat kuitenkin omat haasteensa, kun taukoamaton luoteesta puhaltava viima ja sadekuurot haihduttivat iholta lämmön. Lisäksi tuiverrus tarttui Tiiraan kuin purjeeseen, mikä epävakautti askellusta. Aika pian olin ylittänyt aukeat alueet ja kulku jatkui pusikkoisessa kumpareikossa. Oli hieman hankalaa asennoitua moiseen retkeilymaastoon, kun oli saanut kuljeskella muutaman päivän esteettömästi avojänkällä. Murahdellen etenin läpi tiheiköiden ja rauhoituin vasta joen rannassa. Laskin jokea hyvän matkaa. Kiva oli antaa virran viedä ja väistellä kiviä. Roudasin kamppeet Kallioportille ja löysin kätköni. Tein tulet ja ruokaa.

Alavirralla näkyi pari lippistä liikkuvan. Tulivat luokseni – Uumajan poikia. Juteltiin ja kävin heidän leirissään. Kopterikalastajat osoittivat kunnioitusta savottaani kohtaan muun muassa sanalla ”Imponerande” ja tarjosivat parastansa. Kun pitkä hiljaisuus näin katkeaa tuollaiseen vastaanottoon, on mielessä paljon tilaa ja herkkyyttä. Kannustavien sanojen kaiku on pitkä ja tunneresonanssi lähes vaarallisen vahva. Jonkin matkaa kuljettuani alavirtaan, istahdin rannalle, tein tulet, paikkailin kanoottia ja annoin höyryn haihtua päästä.

Rekan pressu kierrätysmoodissa.

Sitten alkoi pitkä kanto. Lähdin ohittamaan Hirvikoskea pohjoisrantaa pitkin – reitti osoittautui yhtä työlääksi kuin vastarannan puoli. Jouduin kulkemaan soiden ja mäkien yli poikittaissuunnassa, joten nousua kertyi aivan riittävästi. Perusteellisempi karttatyöskentely, tarkempi kartta ja hyvät satelliittikuvat olisivat keventäneet taivalta. Sakeassa metsässä ei nähnyt pitkälle, joten suunnistaminen tapahtui lähinnä kosken ääntä seuraillen. Lopulta saavuin Hirviniemeen, jonne leiriydyin.

JOTAKIN PITÄÄ TEHDÄ

Menisinkö nukkumaan vai yrittäisinkö virvelöidä ruokakalaa huomiselle? Joskun ruokalan pyyntiin menee kellonkierros - nyt ei mennyt lähellekkään. Kala söi. En oikein osannut heitellä enempää, kun narussa roikkui jo ruokakala. Alkoi tuntua siltä, että catch & release pyynti ei sovi minun sielulle. On parempi pyytää vain se, minkä tarvitsee ruuaksi ja pistää sitten onki pusikkoon.

Päätin kuitenkin heittää vielä pari heittoa poukamaan, jonka olin menomatkalla merkannut karttaani. Eihän sitä oikein osaa ohittaa semmoista kohtaa, jossa kala oli hyppinyt perhosten perässä. Niin lensi taas pikkuräsänen ja uiskenteli kohti rantaa. Ja kun tänä yönä kaikki kalat olivat syömätuulella, etenivät tapahtumat tietyn protokollan mukaisesti. Ensin nappaa iso, sitten pieni. Sitten Jäämeri hönkäisi harmaat pilvet laakson ylle ja vettä alkoi sataa. Tulkoon uni.

Heräsin aamulla kylmyyteen. Tuntui että haluan jo täältä pois. Kokkailin aamupalaa – pilviä lipui Jäämereltä päin – sama tuulensuunta aina. Alkoi sataa vettä, ei mitään tihkutusta, vaan tällä kertaa kunnon lorotusta. Istuin kanootin alla katsellen pisaroiden läiskettä joen pintaan. Pitää tehdä jotain, ettei jäädy tähän.

Myrskytuuli, kylmyys ja sade maalasivat taulun.

Pakkailin kamppeet päiväretkeä varten; evästä pariksi päiväksi, jos tulee mutkia matkaan ja virvelikin mukaan. Koivurajan alapuolella, kallioiden kainalossa oli paikka, johon lunta oli pyryttänyt metreittäin. Valkoinen laikku näkyi leiriin saakka – se oli paljon alempana kaikkia muita laikkuja, joten säädin kompassikurssin sitä kohti ja lähdin - olisi mukava tuoda kotiin muutama graavikala - ja varmistaa laatu lumikuljetuksella.

Vesi virtasi vastaan pitkin heinikoita – kaikki ei enää sopinut puroihin. Kävellä lompsuttelin hetken, kunnes vaatetus oli säädettävä hyvin kevyeksi. Saavutin lumilaikun puolessa tunnissa. Jatkoin nousua puuttomalla tunturin harjanteella. Alhaalla näkyi soiden, lammikoiden ja metsäalueiden laikuttama laakso, jonka laidassa kiemurteli joki. Näin ylhäältä melkein koko joen. Enää ei tuntunut, että pitäisi olla jossakin muualla – korkealle noustessa avartuu näköalat  ja mieli. Korkeiden vuorten välistä mateli laaksoon tummia pilviä, jotka vetivät perässään harmaita laahuksia. Tällä kertaa suihku meni ohi, mutta näytti siltä, että jokisuu sai täysosuman.


PAJUPUROLLA

Saavutin sivupuron latvalammikon – oli aika oikaista siimat. Lisäilin vaatteita ja napostelin pikkuherkkuja ja liikahtelin vähitellen eteenpäin rantoja pitkin. Oli aivan hyvä mennä niin. Tuuli ei yltänyt lampien luo, eikä vettä sadellut. Eteen tuli ylänköjoki, semmoinen pikkuinen ja aivan tammukan näköinen paikka. Syvänlainen puro kiemursi pajukkoisen tasangon läpi pitkän matkaa. Yläosilla oli sorapohjaista virtaa – oivallisia kutupaikkoja. Sorsa uitteli sivulammikossa poikasiaan ja hirven jälkiä näkyi paljon – kummallista että laittautuvat elämään melkein lumirajalle. Kummallista oli sekin, etten havainnut merkkiäkään kaloista. Rinnettä alas kuohuva puro lienee mahdoton reitti nousukaloille ja kukaan ei ole tehnyt asialle mitään sitten jääkauden.   Kovin paljon se ei vaatisi, että tämä paikka muuttuisi tammukan onkijan unelmaksi. Nostelisi vain umpilammesta parikymmentä tuppitaimenta, laittaisi ne ämpäriin ja kävelisi tänne. Matkalla pitäisi pari kertaa vaihtaa vedet. Homma pitäisi tehdä yön viileydessä ja jos kaikki menisi kohdalleen, niin aika pian kuoriutuisi ensimmäinen Pajupuron sukupolvi. Ja pari polvea myöhemmin reviirit täyttyisivät ja kanta kääpiöityisi ruuan ja tilan puutteessa. Muutamat uskalikot lähtisivät alavirtaan – ja jokunen ehkä selviytyisi niin pitkälle, että pääsisi sekoittelemaan geenejään pääuoman populaatioon. Mutta lämpimänä kesäiltana sadat pienet suut haukkailisivat hyttysiä nälkäänsä kahden pajukon välissä ja satunnainen kulkija voisi kevein mielin onkia ja suolata mukaansa sen mitä tarvitsee.


MÖRKÖ TULEE

Palasin lumilaikulle. Lumi oli kovaa, joten etsin sopivan liuskakiven, jolla siitä sai sivallettua palasia. Rinkalle tuli painoa. Edessä oli kohtalaisen jyrkkä ja muhkurainen rinne, joten veistelin vielä kävelysauvat turvakseni. Taival onnistui – näin hirvenkin yhdellä suolla ja polvi ei kipuillut kuten viimeksi näissä hommissa. Suunnistin ilman kompassia - yritin vain löytää aina helpoimman reitin. Tuntuma petti hiukan, kuten tavallista, joten jokirantaan tultuani jouduin hakemaan kanootin muutaman sadan metrin päästä. Olin piilottanut sen rantatiheikköön melko hyvin ja siinä se oli. Kun matkalla on mukana vain välttämättömät varusteet, niistä pitää huolta hyvin tarkasti. On äärimmäisen epätodennäköistä, että joku löytäisi, saati veisi toisen omaisuutta täällä, mutta silti siltä vaihtoehdolta tekee mieli suojautua. Taskuissa kulkee mukana aivan olennaisia tarvikkeita joiden katoaminen vaikeuttaisi tuntuvasti toimintaa, jopa selviytymistä. Niinpä vetoketjujen tarkistaminen muuttuu vähitellen automaattiseksi liikkeeksi, joka toistuu jopa kymmeniä kertoja päivän mittaan.

Vuorilta lunta.

Meloin leiriin ja laitoin saaliin lumen sisään. Oli taas yö. Jos kävisi heittelemässä, mietin.  Vesi oli noussut paljon – virtaama oli jopa kaksin kertaistunut viime viikosta. Veden lämpötila oli laskenut 7, 5 asteeseen. Viime päivinä tuntui kuin keskikesä olisi muuttunut syksyksi. Menin nivalle. Heitin uistinta hiljaiseen jokeen, jonka pintaa ei leikannut enää yksikään selkäevä. Yhtäkkiä näin räsäsen perässä Kalan. En oikein uskonut näkemääni – ehkä kuvittelin vain, ehkä näin mitä toivoin. Se oli juuri siellä rajamailla, jossa vielä näkee veden alle. Se varmaan huomasi kelausliikkeen jo kaukaa ja katosi sitten nopeasti. Hiippailin ylemmäksi nivalle ja laitoin räsäsen uimaan. Nostaessani uistinta vedestä, siihen iskettiin - iskettiin aivan eri tyylillä kuin ennen. Leuat losahtivat yhteen, kuin koira olisi iskenyt hampaansa luuhun. Kalalla oli kova kiire ja minulla täysi työ ohjailla siimaa ohi kivien. Louhien välissä oli sopiva puoliumpikuja, jonne kalan saattelin. Nappasin niskasta tiukan otteen ja kannoin vonkaleen pusikkoon. (39)  Mittailin kalaa; komea se oli, kaunis se ei ollut - pää oli melkein kuin hauella – ei näyttänyt miltään hyttysensyöjältä, vaan pedolta jota pienet pelkäävät. En ollut ennen kantanut leiriin sellaista vonkaletta. Uittelin luottoviehettä vielä hetken – joki hiljeni.  Suolasin mörön ja menin nukkumaan.

TAPAHTUMIA TAIPALEELLA

Heräilin aamulla kahdeksan maissa. Ei satanut! Keittelin aamupuurot ja pakkasin tavarat Tiiraan. Nyt kulki vene vähän syvemmällä, kun mukana oli 20 kilon jääsäkki ja mörkö. Meloskelin hitaasti myötätuulessa alavirtaan – kevyttä oli kulku. Nousin muutaman kerran maihin vanhaan koivikkoon. Etsin puistikosta kärsineen näköisiä vanhoja puita pakurin toivossa. Muutamia mustia muhkuroita löysinkin. Iskin melalla terävästi käävän tyveen ja palasia alkoi varista varvikkoon. Kunhan pääsen kotiin, murskaan nämä kutterilla, kuivatan uunissa ja keitän yönmustaa teetä pitkin talvea.  Savossa joutuu kävelemään tunnin metsässä löytääkseen pakurin – täällä puurajan tuntumassa kääpiä on selvästi tiuhemmassa ja ne ovat pienempiä. Laatukin on toisenlainen – tunturipakurit ovat mustempia ja parempikuntoisia kuin etelämpää löytyvät. Jospa nämä auttaisivat pysymään terveenä tulevana talvena.

Teevärkkiä.

Meloin alavirtaan ohi tuttujen suvannon mutkien. Ajatuksena oli leiriytyä ennen yösyöntiä kosken luokse ja illan hämärtyessä uittaa streameri kosken niskan syvään juonteeseen. Päivää oli jäljellä vielä pitkästi, joten tässä aikaa oli tehdä muutakin kuin meloa. Eteen aukeni joenmutka, jossa muistin menomatkalla nähneeni pintovan taimenen. Lähestyin paikkaa varovasti ja huomasin jälleen, miten selkäevä viilsi vettä samassa kohtaa. Soljuttelin kanootin rantapenkan viereen ja nousin vähin äänin pajukkoon. Hiippailin hissun kissun pusikoiden läpi eteenpäin. Koitin kiertää kalan riittävän kaukaa ja löytää hyvän heittopaikan puistikon lomasta. Sopivaa paikkaa ei löytynyt suotuisalta etäisyydeltä, joten jouduin kiertämään yli kolmenkymmenen metrin päähän kalan yläpuolelle. Löysin ulkoneman, josta näin juuri ja juuri kalan olinpaikan. Siinä oli seistävä tarkoin, ettei luiskahda viettävältä penkalta veteen. Asemat eivät olleet mitenkään edulliset, mutta tästä olisi yritettävä. Tähyilin alavirtaan; tuosta pajupusikosta 3 metriä alavirtaan ja siitä pari metriä vastarantaa kohti – siinä sen pitäisi olla. Laskin pienen Klinkin virran mukaan. Syötin heittosiimaa, mutta virtaus painoi perhoa kohti pajupusikoita. Oli aloitettava uusi uitto. Rullasin siimaa kauemmaksi rannasta. Nyt alkoi näyttää lupaavalta. Perho kellui hyvän näköisesti suoraan kohti merkkaamaani paikkaa. Ja nyt! Kala pintautui parin metrin päässä perhosta, juuri siellä mihin Klinkki oli matkalla . Syötin lisää siimaa, kevyt virtaus kuljetti pikkumustaa. Vielä metri, enää puolikas ja nyt pitäisi perhon ilmestyä kalan näkökenttään. Ja MITÄ! Juuri kun odotin taimenen selkäevän puhkovan vettä, perho lakkasi ajelehtimasta ja alkoi viistää. Eihän siihen silloin enää mikään ota, eikä ottanutkaan. Virtaus oli painanut heittosiiman katveisessa paikassa kiinni veden alta törröttäviin risuihin. En tehnyt vielä mitään. Annoin viistää, mutta tyhjää. Kelasin siimat sisään ja luikahdin takaisin pusikkoon. Hiivin äärimmäisen varovasti ja lopulta seisoin kalan tuikkipaikan partaalla hiljaa ja asennossa kuin luokkakuvassa. Hiljaista oli. Lähdin melomaan eteenpäin.

Mukavasti leirissä. 

Iltapäivän lopuilla tavoitin kosken. Kosken alla oli vihreä tasanne koivujen katveessa, hyvä teltan paikka, polttopuuta ja vettä vieressä sekä mukavat näkymät suvannolle. Leiriydyin, kätkin kalasäkin sammaleen alle, tein tulet ja ruokaa. Ilta oli vielä nuori ja väsymys alkoi voittaa. Avasin kännykän viikon tauon jälkeen. Taustakuvassa näkyi punainen mökki – sitten muistin, että minulla on jossakin kaukana tuollainenkin maailma. Laitoin herätyksen kymmeneksi, jolloin ehtisin niskalle kun alkaa hämärtää.

HETKI

Kömmin ylös majoitteesta. Viritin perhovälineet sopivaan vireeseen; Perhoksi valitsin Sinisiiven ja pitkään perukkeeseen kiinnitin kolme pientä haulia. Otin Tiiran kantoon ja kävelin jonkin matkaa ylävirtaan. Tein vielä kiviankkurin ja laskin kanootin hiljaa veteen. Yö oli tyyni ja melkoisen valoisa. Pilvipeite repeili. Mietin, että tuleeko tästä mitään kun on liian kaunis keli. Liikaa valoa, liian hiljaista. Päätin noudattaa äärimmäistä hienovaraisuutta niskapyynnissä. Meloin äänettömästi kohti arvelemaani kosken alkua. Hiljaiselta näytti kalojen osalta. Pinnassa ei näkynyt liikettä, mutta eipä ollut ötököitäkään. Nostin melan vedestä ja annoin kanootin lipua hiljaisesti virran mukana. Narun päähän solmittu kivi laskeutui pehmeästi hiekkapohjalle, sidoin ankkurinarun parraslistaan niin, että Tiira kääntyi sopiviin heittoasemiin. Huomasin, ettei kolme haulia vie perhoa riittävän syvälle. Painoin pari kuulaa lisää perukkeeseen ja aloin uitella viime talven uutta luomusta, Sinisiipeä. Heitin perhon poikkivirtaan, josta se lipui kohti niskaa. Lisäsin siimaa vaaksan, kaksi ja heitin uudelleen. Tumman niskajuonteen syvästä tärppäsi.  Alapuolella oli reippaasti kuohahtava koskenmutka, hiekkapohjalla kevyehkö kiviankkuri, siiman päässä liikettä. Arvelin, että nyt ei kannata ärsyttää kalaa – jos se lähtee alavirtaan, alkaa ankkuri luistaa ja homma muuttuu hankalaksi. Olin keväällä grammoja viilatessa todennut, että haavi ei ole välttämätön, koska kaikki ennätyskalat olin nostanut rannalle tai kyytiin paljain käsin. Haavia ei siis ollut, mutta ei ollut hätääkään. Kala ei vimmastunut pitkiin syöksyihin, koska suostuttelin sitä lähemmäksi hyvin kevein ottein. Ankkuri piti hiekkapohjalla ja vähin erin kala suostui lähelle. Nappasin sitä niskasta kiinni ja nostin kyytiin. Hyvänlainen, laihanpuljakka otus. Näitä täällä asustaa – ei nämä kovin villejä ole tempomaan , kun suvannoissa elävät. Nostin kiviankkurin kyytiin ja meloin niskan yli rantaan. Kannoin kamppeet kosken ohi leirisuvannolle. Kaikki oli mennyt juuri niin hienosti, kuin olin kuvitellut. Ripustin saaliin koivunoksaan teltan viereen ja suuntasin alavirralle. Meloin lyhyen välisuvannon yli Stormströmin niskalle. Laskin ankkurin, heitin hetken streameria ja väsyttelin kalan kyytiin. Kaikki sujui kuten yläniskalla hetki sitten. Heittelin pitkiä heittoja niskan yli ja kerran joku kävi tempaisemassa perhoa. Sinne se jäi ja hyvä niin.

Tuli kylmä, nostin ankkurin ja meloin rivakasti leiriin. Kohensin nuotiota ja hörppäilin monta kuksallista kuumaa pakuria. Hyvää oli hunajoitu pakuri. Päätin käydä vielä viuhtomassa Stormströmin alla – siellä kun on pitkä, nivainen koskenalusvuolle. Aamupuolelle jo kääntyi yö, kun mustaoranssi mudleri otettiin hampaisiin ja vietiin joen pohjaa kohti. Virta vei pikkuhiljaa ja vapa taipui kuin sateenkaari. Kun haavi on kotona ja monta kertaa on joutunut turvautumaan niskaotteeseen, alkaa sekin hoitua rutiinilla. Täytyy vain väsyttää kunnolla ja sitten kun kalan niska on etusormen ja peukalon välissä, puristaa sormet hyvin nopeasti yhteen. Kala on satimessa eikä potki. Näin tein ja vonkale nousi kyytiin. Nyt olikin saaliina toisenlainen eväkäs - tämä osoitti heti napattuaan, että ytyä on ja pulska kala se olikin. Tuon kun syö niin sillä soutaa kauas.

Meloin alavirtaan, kunnes saavuin mutkaan, jossa virta tekee muutaman pyörteen kiviä kierrellen. Siinä kohdalla veden ylle kurottelee koivu, jonka varjossa olin nähnyt Alkukalan viikko sitten. Jos se nappaisi perhoon, olisi luvassa varsinaista urheilukalastusta. Luultavasti se uisi parissa sekunnissa mutkan taakse, solmisi siiman karahkaan ja tempoisi sen poikki. Heittelin perhoa hetken. Aurinko alkoi nousta. Täytyi karistella kylmyys kyydistä - siis lähteä. Ohitin Myrskyvirran maitse ja soutelin välisuvannon yli telttapaikalle. Perkkasin, suolasin ja hiillostin kalaa. Jos meloisi huomenna jokisuuhun- tuntuu että eräelämää on tullut jo riittämiin. Nukahdin 5-6 maissa.

Taisin nukkua jälleen 5-6 tuntia umpiunta. Eräreissun uni on ollut syvä ja lyhyt. Kun menee makuupussiin ja laittaa silmät kiinni, ajatukset vajoavat uneen kuin kivi syvänteeseen. Kun kirjoittaa päivän viimeisiä sanoja tähän vihkoon, tuntuu kuin töpseli irtoaisi pistorasiasta. Uni tulee kuin sadepilvi vuoren takaa ja kun aamulla havahtuu siihen, että on olemassa – jossakin hieman kalseassa paikassa, ei tule enää kauaa kiepiteltyä, vaan liikkeelle täytyy lähteä pian. Kylmä kannustaa.

LÄHTÖ

On taas uusi aamu, taikka päivä. Silppuan tuohta, vääntelen katajatikkuja ja sytytän. Tuuli pöllyttelee savua ympäriinsä. Liekki virkustuu ja pian roplattaa kaurapuuro tervautuneessa trangian kipossa. Haen jääsäkin sammalkätköstä. Kanoottipussissa on painoa vielä aivan hyvin. Saalista ympäröi yhä viidentoista kilon lumimöykky. Hyvin tuntuu rinkallinen jäitä riittävän muutamaksi päiväksi kalojen säilöntään. Kiedon retkipatjan ja pelastusliivit tiukasti jääsäkin eristeeksi. Ladon tavarat Tiiraan ja jätän taakseni reissun viimeisen leirin.

"... jälleen kotiin mä tuun ja jää matkalaukkuun vain muistoja eilisien..." (Kiitos RS)


Muutamassa viikossa heinänkorret nousevat pystyyn ja peittävät jalanjälkeni. Kalakätkön sammalkasasta huomaa vielä muutaman vuoden päästä, että siinä on touhuttu. Nuotion pohja on siinä kenties vuosikymmeniä – varmaan vielä silloinkin, kun viimeinen kotakiila on nykäisty irti Maasta. Sen ajan tiedät vain sinä Suuri ja Hiljainen, joka teit tämän kaiken. Mutta jos aikaa suot pitkälti, niin haluaisin palata vielä kymmeniä kertoja tänne – tähän hiljaiseen, karuun ja niin kauniiseen maahan.   

Mutta nyt tartun melaan ja ylitän välisuvannon. Se tarkoittaa vain muutamia melanheilautuksia ennen seuraavaa ohijutausta. Vänkkyräkoivikon lomasta katselen taakse jääneisiin maisemiin. Tuolla siintää lumilakivaara – alkaa jäädä jo muiden tunturien taakse. Sinne jäi Viherkummut, jäivät Koukunkääntäjä ja hiljaisen autiot nummikentät ja kapustarinnan huolestunut piipitys.

Kantohommat menee rutiinilla. Rinkka selkään, kanootti päälle, mela keskeltä poikki ja silmänsuojustulpat paikoilleen ja eteenpäin. Kosken alla vanha, varma pikkuräsänen saa lisää naarmuja. Pikkuvirkku vonkale puree siihen. Veivaan päivälliskalan kyytiin, pistän sen narun nokkaan vetoon ja jatkan alavirtaan myötätuulessa, aivan kauniissa säässä.

Pikkuvirkkuluikkumullonen.


Saavutan Örrimutkan – sen voisi laskeakin lujatekoisemmalla kanootilla, mutta nyt on kannettava. Kantohomma käy työstä, koska se on tehtävä kahdessa erässä - onhan mukana painava jääsäkki. Isonkiven suvanto on lyhyt – muutamassa minuutissa olen lipunut Alakosken niskaan. Nousen maihin pohjoisrannalle – siitä on näpäkkä viedä tavarat metsikön ja suon yli järven rantaan ja siitä avoimien rantakenttien yli jokisuuhun. Iltapäivä on lämmin ja homma hikinen.

Tuuli hiipuu, joten päätän lähteä yötä vasten järvitaipaleelle. Yötuuli on tälläkertaa leppeä ja miltei myötäinen. Aamun koitteessa rantaudun erämaakylään. Onneksi tulin nyt - järven vesi on noussut viime päivinä niin nopeasti, että parin päivän kuluttua autosta olisi näkynyt vain antenni. Nyt oli kastunut vasta vasen eturengas. Lapan tavarat autoon ja ajan havualueelle. Laitan kodan puun alle, levitän sinne paksun patjan ja nukahdan heti.

Ja vaikka taakse jäisikin, joki nousevan taimenen - soi muistoissani kuohuten, joki nousevan taimenen.

SAALIS

Aamulla kävelen rantaan. On kesä ja aurinko paistaa. Erämaassa ei tullut uimakeliä vastaan, mutta  nyt sukellan järveen. Seison rannalla, aurinko lämmittää mukavasti. Näen päivänvalossa kimmeltävän veden ja kauempana tunturien rinteet. Kävelen autolle, käynnistän moottorin ja lähden ajamaan kotiin päin. Tuntuu kuin olisin juuri herännyt pitkästä unesta ja saapunut takaisin tavalliseen maailmaan.   

Ja kun palaan toisten pariin, huomaan, että minuun on jäänyt se erämaan tyyneys. Ja kun menen töihin, huomaan, että se kulkee yhä mukanani. Ja kun lehdet jo lentävät puista, se on vieläkin minussa ja saan ihmetellä kuinka hyvän saaliin erämaa minulle antoi. Sitä oli vielä silloinkin jäljellä, kun järvet jo jäätyivät. Ihmettelin ja kummastelin sitä erämaan rauhaa. Taakse jäi sata kilometriä erämaataivalta, muistoihin myrskyn voima ja sinirinnan laulu, päiväkirjaan saalismerkintöjä ja mieleen tyytyväisyys onnistuneesta operaatiosta. Mutta kaiken tuon yli muistan erämaan rauhan.  

Hei Lukijani!
Jos tulit lukeneeksi tekstiä tänne asti, niin jätähän muutama sana merkiksi käynnistäsi. Jos tästä oli sinullle iloa tai jopa inspiraation aineksia, niin kerrohan! Haluasin kehittää kirjoitustaitoani tulevia reissuja ajatellen, joten otan mielelläni kriittistäkin palautetta vastaan tekstin osalta. Löydät minut Facebookista: Jaakko Holma https://www.facebook.com/profile.php?id=100011674331461 

Tai email: hirsiholma@gmail.com


Kannattaa lähteä erämaahan.
JH